Puolueiden tulevaisuutta netissä

Rauli Mickelsson (Turun yliopisto) toimittaa kiintoisaa opusta puolueiden tulevaisuudesta. Teoksen luonne on tulevaisuudentutkimuksellinen ja aikahorisontti on vuosi 2020. Olen nähnyt muista kirjoituksista vasta otsikot, mutta vaikuttaa oikein lupaavalta. Kirja tehdään yhteistyössä Oikeusministeriön demokratiayksikön, Turun kauppakorkeakoulun tulevaisuustutkimuskeskuksen ja Turun yliopiston valtio-opin laitoksen kanssa ja julkaisijana on Oikeusministeriön demokratiayksikkö.

Sain luvan laittaa oman tekstini etukäteen nettiin: Kansalaiset, liikkeet, puolueet ja internet. Tutkimusparven luonteen mukaisesti tekstiä voi kommentoida – ja on jo kommentoitukin – suoraan tekstin sekaan. Tottumattomalle lukijalle tämä voi aiheuttaa hieman disorientaatiota. Yhtenä ratkaisuna kehitämme Somus -hankkeessa KommentoiTätä -mashupia, jossa tekstiä voidaan helposti kommentoida eri tasoilla.

Teksti jakaantuu kahteen osaan. Ensin käyn läpi mielestäni neljää keskeistä kehityssuuntaa 2009 – 2020, ensisijaisesti OECD-tyyppisissä maissa:

• Yksilöllistyminen ja henkilöistyminen
• Kansalaisten pragmaattinen omatoimisuus
• Internetin politisointi
• Puolueorganisaatiosta itseorganisoituvaan joukkoälyyn

Jälkimmäisellä puoliskolla tarkastelen skenaariona, miten netti vaikuttaisi puolueisiin jos se olisi täysipainoisesti käytössä?

Skenaarioon ei ole valittu kaikkia mahdollisia nettiteorioita tai netin ominaispiirrettä vaan neljä tällä hetkellä varsin suosittua, jotka ovat herättäneet kiinnostusta organisaatioissa: crowdsourcing, joukkoäly, mittakaavaton verkosto (1-9-90 -sääntö) ja wiki. Nämä ominaispiirteet selitetään tekstissä esimerkkeineen, mikä pidentää tekstiä oleellisesti, mutta toisaalta tekstin lukemiseen ei tarvita ennakkotietoja.

Oletuksena on, että puolueelle on keskeistä, miten se päättää artikulaatiostaan eli mielipide- ja arvopohjastaan sekä tapa, miten artikulaatio muodostetaan. Näkökulma on puhtaasti internet, jonka edelläkuvatuista neljästä ominaispiirteestä on johdettu eri puoluemalleja skenaariolla, kun puolueet käyttävät internetiä täysivoimaisesti. Skenaariota ei ole johdettu puolueiden nykytilasta internet-ympäristöön.

Muodostetut mallit ovat geneerisiä so. sopivat minkä tahansa organisaatiotyypin (hallinto, liike-elämä jne.) skenarointiin. Esimerkiksi monet suuryhtiöt, kuten IBM, Lego ja Procter & Gamble ovat jo omaksuneet menestyksellisesti näitä malleja organisoitumisessaan ja toiminnassaan.

Skenaario ei ole tarkoitettu varsinaiseksi teoriaksi tai malliksi vaan työkaluksi mille tahansa organisaatiolle oman tulevaisuuden toiminnan jäsentämiseksi esimerkiksi strategiaa suunniteltaessa tai innovaatiotyöpajoissa.

Verkostoanalyysi -graafi KEVA – Nova Group – KMS – Keskusta – vaalirahasta (luonnos)

Mitäpä ihminen tekisi sateisena kesäpäivänä? Paitsi puutarhaa niin voisi vaikka kalastella verkoilla.

Viimevuotinen saamattomuuteni vaalirahakohun ympärillä jäi vaivaamaan. Tapaus tarjosi oivan paikan verkostoanalyysille. Toisaalta osallistujien joukko näytti siltä, että kaikki tuntevat suunnilleen toisensa, mikä tuottaa vähän analysoitavaa. Lisäksi, kuten tänä kesän olemme lukeneet reilun kuukauden verran, niinjoukkoviestimet jättivät hommansa hoitamatta viime vuonna. Toisaalta, toimittajien viimevuotisen kesäisyyden myötä tämänvuotinen kohu on paljon meheväisempi, ellei peräti herkkuisa. Siis verkostoanalyysin kannalta.

Visuaalinen kuvaus Suomessa 2008-2009 vaalirahakohuverkostosta, jossa kukaan ei tiedä tai muista mistä rahaa tuli ja mihin se meni ja kenen kanssa. Klikkaa kuvaa nähdäksesi 1200×1200pxl versio.

Taustaa graafille

Oheista graafia innoitti neljä syytä. Ensinnäkin, itse asetelma on kimpeä. On lähettäjäihmisiä jotka eivät tiedä tai muista antaneensa vaalirahaa. Sitten on välittäjäihmisiä eri organisaatioissa, jotka eivät tiedä tai muista, mistä vaalirahaa tuli ja kenen tueksi se meni. Lopuksi on vastaanottajaihmisiä, jotka eivät tiedä tai muista, mistä vaalirahaa tuli. Alle eläkeläisikäisiä kohdannutta dementia-aallon kokonaistunnelmaa kuvaa esimerkiksi HS:n 11.7.2009 mukaan Arto Merisalo: “Me autoimme heitä ja nyt he eivät yhtäkkiä enää tunne tai muista meitä“. Tosin Artokaan ei muista tai tiedä sanoa ketään nimeltä.

Toisekseen, kyseisessä verkostossa on harvinaisten paljon eri organisaatioita ja instituutioita, jotka ovat toimineet ikään kuin itsekseen, tietämättömistä ja muistamattomista ihmisistä riippumatta. Esimerkiksi HS uutisoi 22.6.2009: “Nova Group siirsi 38 000 euron potin Kehittyvien maakuntien Suomen tilille 24.5. 2007.” Siinä ne rahnat vaan hilpaisivat organisaatiolta toiselle, ilman että kukaan ihminen tiesi, muisti tai teki mitään.

Sinänsä tällaista aktiivista ja autonomista verkostoa varten on olemassa erityinen ja lähes universaali, tosin teoreettinen, työkalu: toimijaverkostoteoria eli ANT (actor network theory). ANTissa ihmiset, organisaatiot, rakenteet ja jopa kompassit ja sekstantit muodostavat tasavertaisen kokonaisuuden, jossa muunneltuja tositteitakin kohdellaan omina entiteetteinään. Vastaavasti verkostoanalyysissa harvoin käsitellään erilaisia organisaatioita ja ihmisiä samanaikaisesti.

Kolmanneksi, viimevuotinen laiskuus yhdistyi tänä vuonna kesäpäivään ja viikon Ilta-Sanomat -kasaan (nuoremmille natiiveille tiedoksi, vrt. Wiki-artikkeli). Olen toitottanut nettiä helppona aarreaittana verkostoanalyysin lähteenä. Halusin kokeilla, montako tuntia menee vaalirahakohuverkoston aineiston keräämisessä. Perinteisesti verkostoanalyytikko olisi pilkkinyt kesäpäivänä kymmeniä tunteja kirjastossa tehden merkintöjä mikrofilmeiltä ja lehtihyllystä papereihin.

Neljänneksi, jonkin printtimedian jokin irtonumero on saattanut julkaista aiemmin vastaavan graafin, mutta en ole huomannut eivätkä sosiaaliset kirjanmerkit ole vinkanneet. Jos vastaavia on ollut aiemmin, niin kommentoi ihmeessä merkintää.

Tässä kohden pitää toki muistaa, ja kiitokset niille, jotka ovat tuottaneet allaolevien lähteiden sisällön. Ilman niitä olisin joutunut tekemään vastaavan työn ja sikäli nettiaikakaan ei ole välttämättä mitenkään kirjastoa nopeampaa, vaikka helposti saatavat nettisisällöt niin antavat ymmärtää.

Oheinen ensimmäinen luonnos verkostoanalyysi -graafista pitää sisällään runsaasti rajauksia ja siinä on varmasti vielä tarkennettavaakin. Akateemisesti katsoen rajaukset on hyvä esittää erittäinkin yksityiskohtaisesti, mutta populaarissa blogikäytössä niistä keskeisin on, että esitettyjen ihmisten välillä on runsaasti muitakin suhteita.

• käytetty aineisto suhteista ja kytkennöistä on ollut julkisesti saatavilla
• mitään sisäpiiritietoa, leiritulikeskusteluja tai kolumnistien arveluita ei ole hyödynnetty sosiaalisten verkostojen osalta
• aineistossa on linkitetty keskenään vain uutisten esittämät kytkökset kalakavereista sökörinkeihin – sosiaalisia kytkötkiä on paljon enemmänkin
• osalla kytköksistä ei ole mitään tekemistä varsinaisen aiheen osalta – tämä osoittaa myös monen ihmisen osalta ettei siis ole, ainakaan nykytiedon mukaan
• suurin osa KMS:n tukea saaneista poliitikoista on jätetty pois, jos heillä ei ole muutoin julkaistuja kontakteja tähän kalasoppaan edellisen rajausten tapaan
• niinikään useimpia poliitikoita ei ole kytketty puolueisiinsa sellaisenaan, linkki puolueeseen viittaa linkkeihin kokonaisverkostossa
• verkoston nodejen kytkentöihin on käytetty vain vaalirahauutisointia, ei siis muita kytkentöjä – esimerkiksi lienee väistämätöntä, että entisellä pääministeri Esko Aholla jokin suhde puolueen puheenjohtajaan, joka on siis nykyään myös pääministeri
• jokaisella linkityksellä on siis jokin (fyysisen) sosiaalisen kanssakäymisen peruste tai ainakin välillisesti: kiitoskaronkka, suljettu tapaaminen, yhdistyksen perustaminen, suositus, maljakonvaihto
• joitain uutisoinnissa esiinnostettuja kytköksiä on jätetty pois, kuten Mauri Pekkarinen hyväksyi viran puolesta BRP -tuen Rovaniemelle
• jotkin kytkökset eivät aukene graafista, kuten esimerkiksi Varpu-Leena Malmgren on ollut Kevassa ja myöhemmin Keva on tukenut hänen vaaliseminaariaan

Eikä tässä vielä kaikki.

Lähteet:

Kilpailuvirasto 21.10.2004 – Yrityskaupan hyväksyminen

Tiedote 24.8.2006 – SUOMEN SUURIN AUTOVARAOSAKAUPAN KETJU MOTONET LAAJENTAA

Tiedote 14.2.2007 – PALMBERG -KONSERNIIN KUULUVA OKA OY RAKENTAA …

Talouselämä 15.5.2008 – Paljonko pääministeri maksaa?

Taloussanomat 18.6.2009 – Keva kiistää kaupat Novan kanssa

Helsingin Sanomat 22.6.2009 – Liikemiesten vaalirahan virta jatkui vielä kiitoskaronkan jälkeenkin

HS 26.6.2009 Kuntien eläkevakuutuksen valtuuskuntaankin vaalirahaa

Helsingin Sanomat 8.7.2009 – Yli-Saunamäki ja Rovaniemen kaupunginjohtaja erimielisiä kelkkatehdasaloitteesta

Kauppalehti 9.7.2009 – Ruotsalainen mukana alusta asti

Helsingin Sanomat 11.7.2009 – Arto Merisalo_ Osallistuin Kevan tilaisuuteen Järsössä

Iltasanomat printtiversio: 3., 8., 9. ja 10.7.2009

Wikipedia: Kehittyvien_maakuntien_Suomi

Wikipedia: Suomen_vaalirahoitusskandaali 2008

Wikipedia: Nova Group

Arvio: Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä – 01111

Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä Mika Mannermaa Tulevaisuusvaliokunta, Eduskunta 2006 Maksuton ISBN: 978-951-53-2921-9 (pdf-versio) Verkkovoimaa -binääriarvio: 01111 Verkkovoimaa-arviointiperusteiden selitys tästä.

 

Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä on rinnakkaisjulkaisu tulevaisuusvaliokunnan teettämälle kokoomateokselle Demokratia ja tulevaisuudet (arvioon tästä) eduskunnan 100-vuotisjuhliin 2006. Nyt arvioitava, Mika Mannermaan yksinään tekemä teos kannattaa kuitenkin lukea ensin, jos demokratia yhdistettynä tulevaisuudentutkimukseen ei ole ominta ydinosaamista.

Rinnakkaisjulkaiseminen toimii tässä tapauksessa meheväisesti. Jäin kaipaamaan mainiosta, mutta skenaarioiltaan aneemisesta kokoomateoksesta enemmän kirkkaita skenaariokuvioita ja reippaampaa menoa. Mannermaa tapansa mukaan tarjoaa niitä ja megatrendejä viitekehyksenä tarkastellessaan demokratian tulevaisuuttq ja fokusoiden Suomeen. Toisin kuin sisarellinen kokoomateos, Mannermaa visioi paikoitellen vuoteen 2017 – eduskunnan 200-vuotisjuhliin asti. Siistiä. Edelleen, kokoomateoksessa talouden ja demokratian suhdetta käsiteltiin lähinnä vetämällä pataan usean artikkelin voimin USA:a ja uusliberalismia (tässä järjestyksessä). Mannermaa tuo selkeästi ja nyansoidummin esiin talouden ja demokratian kiistattoman kytköksen.

Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä on asiantuntijan ja konsultin tekemä hallittu kokonaisuus. Ensin esitetään iso kuva – globaalit ja suomalaiset medatrendit, sitten tarkennetaan eri teemoihin ja lopuksi johtopäätökset ja suositukset. Vaikka rakenne on perinteinen, niin sekä visiot että suositukset eroavat kuitenkin selkeästi edukseen verrattuna vaikkapa keskivertoselvitysmiehen tekemään esiselvitykseen (milloin näiset saavat tehdä niitä?)

Paradigman muutosta pukkaa

Opus on sisällöltään järkälemäinen, mikä on normaalia, kun tarkastellaan megatrendejä. Mika Mannermaa ahtaa sujuvasti luettqvaan 160 sivuun. Vaikka blogimerkintä voi olla periaatteessa rajaton, niin pelkkä kirjan teemojen ja detaljien listaaminenkin kävisi työstä. Jos arvioni alku ei vinkannut riittävän selkeästi, niin tämä teos kannattaa silmäillä itse. Toisin kuin esimerkiksi tuore Verkkovalta (Groundswell), tätä ei kannata puristaa pariin palluraan tai taulukkoon. Paatuneet tulevaisuudentutkijat ja ennakoijat voivat toki aloittaa noin sivulta 100, mahdollisista uusista ideologioista. Mutta lopun skenaariot vuosille 2007 – 2107, johtopäätökset sekä suositukset eivät ole mikään executive summary.

Keskeisiä, läpi teoksen tarkasteltuja teemoja ja skenaarioiden ydinelementtejä ovat muun muassa globaalin demokratian ja hallinnon tarve; vähemmistöjen muutos enemmistöksi ja tätä kautta yhteiskunnan muuttuminen monikoksi, riskiyhteiskunta; yksilöllisyyden ja heimoistumisen kasvu sekä demokratian järjestäminen enemmän tai vähemmän sähköisesti kaikilla tasoilla.

Kuten velijulkaisussa, kuhnilaista paradigmanmuutosta on ilmassa niin taloudessa, demokratiassa, asenteissa, ikääntymisessä, käyttäytymisessä ja ylipäänsä yhteiskunnissa. Mannermaa paikantaakin Suomen kehityksessä tämänhetkisen siirtymän 1980-luvun tietoyhteiskunnan varhaisvaiheesta kakkosvaiheeseen, jolloin alkaa jo tapahtua kiihtyvään tahtiin. Bioyhteiskunta odottaa vuoden 2025 tietämisillä ja fuusioyhteiskunta 2050 tienoilla (s. 23 kaavio).

Teräviä oivalluksia

Teoksen monista yksittäisistä helmistä esimerkkinä sivun 61 taulukko Demokratian tulevaisuusparadoksit. Se vertailee tulevaisuusajattelun sekä vallitsevan (edustuksellisen) demokratian ja sen käytäntöjen tyystin vastakkaisia intressejä. Onnistunut (puolue)politiikka – so. vallassapysyminen itse asiassa vaatii lyhytnäköisiä ja nopeita ratkaisuja teollisen aikakauden lähtökohdista. Pitkäjänteinen tulevaisuusajattelu on itse asiassa haitallista puolueiden nykytoiminnalle. Että näin LOL. Niin ikään esimerkiksi kirjan esittämistä uusista ideologioista (s. 108 – 115) esimerkiksi uusmarxismi on jo alkanut nostaa partaansa prekariaatin liepeillä.

Mika Mannermaa viljelee ilahduttavan hedelmällisesti sarkasmia ja ironiaa nyky-yhteiskunnan teollisen aikakauden rippeille, joista esimerkiksi vakiintuneet puolueet tarraavat edelleen tiukasti kiinni. [Teollisena aikana perustettujen] “Puolueiden ohjelmien hiominen ja kiillottaminen tuottaa aatteellisesti teräviä ratkaisuja ongelmiin, jotka pääosin eivät ole enää relevantteja”. Tai että kansallisvaltion ideaali korostuu Suomen puolueiden nimissä.

Kokonaisesityksen ainoa lievä miinus tulee sinänsä veikeästä ideasta heitellä yksittäisiä täkyjä aiheista tekstin sekaan ikään kuin nostoina tai vinjetteinä. Toteutus ei kyllä napannut itselläni vähääkään. Heitoissa lienee tavoiteltu erilaisia ajattelumaailmojaja puhetyyleineen, mutta onnistuminen olisi kyllä vaatinut erillistä draamankirjoitustaitoja. Toisinaan heittoja käytetään perinteisesti, kuten ytimekkääseen sanaselitykseen. Parhaimmillaan ne voisivat toimia esimerkiksi innovointipajojen inspiraationa.

“Me emme odota. Mikä on jono?” (instantismi) “Pieni ennuste: pahviset vaalijulisteet häviävät katukuvasta jo lähitulevaisuudessa. “Ympäristösaastetta,”, sanovat ihmiset” (vaalimainonnan siirtyminen digimediaan).

Täydennystä teokseen =)

Oikeastaan ainoa paketti, mikä Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä -teoksessa jäi hieman mähkityttämään, on työn, talouden ja vaihdannan käsittely. Tehdessäni opusta Tieto – neljäs tuotannontekijä : tehtaasta televirtuaalisuuteen (1993) päädyin joltisenkin käsitykseen – en mitenkään ensimmäisenä – että (länsimainen) yhteiskunta järjestyy ja organisoituu aina kulloisenkin tuotannon, työn ja sen keskeisimmän raaka-aineen kautta.

Mika Mannermaa kyllä huomioi esimerkiksi siirtymisen sisältöintensiiviseen tuotantoon. Käsittely jää kuitenkin varsin yleisluontoiseksi suhteessa siihen, miten hän kokonaisuudessaan tarkastelee netin roolia. Toisaalta on hieman harmikin, että teos ilmestyi 2006 juuri ennen kuin alkoi teosten tulva crowdsourcingista, joukkoälystä, produsagesta, wikinomicsista. Web 2.0 (2004) olisi kyllä ollut jo tarjolla.

Immateriaalinen tuotanto ja jakelu tuottaa uudentyyppisiä työn organisoinnin muotoja ja erityisesti kollektiivista toimintaa, ellei peräti joukkoälyä. Yhä useampi fyysinen artefakti muuttuu tuotteesta palveluksi, kuten vaikkapa Spotify korvaa peruskuuntelijan cd-kokoelman. Perinteinen raha korvautuu osin ilmaistalouden (freeconomics) uusilla vaihdntavälineillä, joista yksi keskeisistä on identiteetti ja nettimaine, kuten esimerkiksi J. D. Lasica tai Tero Heiskanen kirjoittaa. Miten tämä sitten liittyy demokratiaan?

Kohtuullisessa määrin. Siirtymä teollisista aloista palveluihin on jo tuottanut paitsi prekariaatin niin myös maltillisempia pätkätyöläisiä. Vasemmisto tuskastelee kannatuslukujensa kanssa, mutta kieltäytyy laajasta kannattajapotentiaalistq, vaikka kaupan kassaa voisi jo melkein kutsua teolliseksi ammatiksi.

Viime vuosina on pukannut Piratpartietia, Tietoyhteiskuntapuoluetta, Wikipuoluetta ja Piraattipuoluetta. Joku niistä jää henkiin. Yhteiskuntaan on jo syntynyt uusi kokonaiskehystys (framing), jota esm EFF (Electronic Frontier Foundation) on ajanut vuodesta 1990: (netti)ilmaisunvapaus, yksityisyys, tietoturva, identiteettivarkaudet, älyllinen pääoma ja omistussuhteet, tekijänoikeudet, lähdesuoja etc.

Mutta EFF ei ole puolue. Vihreät olivat Mannermaan mukaan viimeinen teollisen ajan puolue. Moni vihreitä äänestänyt on pahoittanut mielensä vihreiden äänestyskäyttäytymisestä eduskunnassa. Ehkäpä vihreät toivovat bioyhteiskunnan aikana, että olisivat olleet sen ajan ensimmäinen puolue.

On selvää, ettei kaikkea saa ahdettua 160 sivuun, mutta skenaarioiden kannalta tämä linja tarjoaisi runsaasti mahdollisuuksia. Miltä näyttää kasvuhakuinen talous jos ihmiset laajassa mittakaavassa a) tekisivät tuotteensa ja palvelunsa itse tai kollektiisesti b) ostaisivat niitä toisiltaan – tai toisilta kollektiiveilta – ja maksaisivat niistä muulla kuin pankkiin talletettavalla rahalla? Esimerkiksi Aasiassa yleistyy tapa säästää puheaikaa ja myydä se eteenpäin vaikkapa elokuvalippuja vastaan.

Mustekynä ei tartu sivuihin, mutta sivut irtoavat sitäkin juhlavammin

Käytettävyyden osalta Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä -paperiversion juhlapaperiin ei oikein merkinnät tartu velijulkaisunsa tavoin. Mutta vastaavasti liimaselkäiset sivut irtoavat sitäkin juhlavammin.

Ammattikäytössä irtonaisista sivuista koostuva kirja ei järin eroa tulostenivaskasta muuta kuin laadukkaampina kansina. Paloivatko eduskunnan rahat Lipposen masinoimaan valokuvakirjaan vai eikö teosta olekaan tarkoitus kuin silmäillä varovasti. Jonkinlainen edes piskuinen hakemisto olisi siis ollut paikallaan eri teemojen onkimiseksi myöhemmin esiin.

Verkkovoimaa -blogi suosittelee. Tanakkaa mutta helposti omaksuttavaatavaraa holistisella ja innovatiivisella otteella megatrendeistä, kuten tulevaisuudentutkijan mielestäni kuuluukin. Fokuksena Suomi ja sen demokratia, globaalia näkökulmaa unohtamatta. Kokonaisvaltaisen käsittelyn myötä teoksesta on haasteellista nostaa yksittäisiä lukuja tai jaksoja esimerkiksi opetus-, tentti- tai innovointikäyttöön, mutta niitäkin löytyy, kuten ylläesitetyt kaaviot, eri skenaariot sekä lopun suositukset.

KARI A. HINTIKKA

Kirjoitus on julkaistu alunperin Verkkovoimaa -blogissa (terppa Facebookille ja walled garden -linjalle, joka yrittää ahmia ja sulauttaa kaikki netin sisällöt itseensä mainitsematta alkuperäisiä lähteitä)

Arvio: Demokratia ja tulevaisuudet – 01111

Demokratia ja tulevaisuudet Mika Mannermaa, Jim Dator & Paula Tiihonen (toim.) ISBN: 951-53-2918-1 (pdf-versio) Tulevaisuusvaliokunta, Eduskunta 2006 Maksuton Verkkovoimaa -binääriarvio: 01111 Verkkovoimaa-arviointiperusteiden selitys tästä.

 

Demokratia ja tulevaisuudet on eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan tilaustyö edellisen instituution 100-vuotisjuhliin 2006. Kokoomateoksen toimittajat mukaanlukien, kirjoittajina on parikymmentä enemmän tai vähemmän tulevaisuudentutkimuksen guruja, mutta minimissään asiantuntijoita. Verkkovoimaa -binääriarvio antaa varsin hyvän kokonaissaldon, mutta klassikoksi tästä ei sentään ole. Esimerkiksi innovatiivisuus on muutaman kirjoittajan varassa.

Teoksen rinnalla julkaistiin Mika Mannermaan raportti Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä, josta on erillinen arvio. Itse asiassa, jos tulevaisuudentutkimuksen ja demokratian yhdistelmä ei ole ominta alaa, niin Mannermaan oma kirja kannattaa lukea ennen tätä.

Kunnianhimoisena tavoitteena on peilata demokratian tulevaisuuksia aina 200-vuotisjuhliin asti. Kolme kirjoittajista hyytyy ruotimaan USA:n nykyistä (siis 2006) uusliberalistista nuorempaa pensasmeininkiä ja näiltä osin tulevaisuudentutkimus on vanhentunut käsiin Obaman sekä globaalin laman voitettua 2008. Onneksi suurin osa kuitenkin paneutuu teoksen otsikon mukaiseen tutkimukseen ja pohdintaanTarjolla on virkeä sekä syvällinen, mutta helposti omaksuttava paketti aiheestaan moniin eri käyttötarkoituksiin.

Monipuolista tarkastelua – sisäistä demokratiaa unohtamatta

Kokonaisuuden helmistä vastaavat Sohail Inayatullah ja Ruben Nelson. Molempia yhdistää syvällinen käsitys ihmis(kunnan)kehityksen suuntaviivoista, tarkka analyysi nykytilasta sekä konkreettiset hahmotelmat demokratian järjestämiseksi tuleaisuudessa. Ja mikä keskeistä, ihmisen sisäisen demokratian pohdinta menemättä kahlilgibranilaisiin mystisiin aforismeihin. Monet muutkin teoksen artikkelit painottavat, että demokratia on itse asiassa vain muoto tai menetelmä hallinnon järjestämiseksi, mutta varsinainen demokratia syntyy jostain aivan muualta ja esiintyy niin työpaikoilla kuin perheissäkin.

Clement Bezold tekee katsauksen ennakoivasta demokratiasta amerikkalaiscasejen kautta. Sinänsä olisi toki ollut suotavaa, että kokeiluja ja kehittyneitä käytäntöjä olisi vertailtu vaikkapa Tanskan Teknologirådetiin, mutta nykymuodossaankin katsaus on mainio yhteenveto.

Takuya Murata pohtii demokratiaa ja sen tulevaisuutta Intiassa ja Kiinassa. Lattialla kieriskellään, kun Murata kertoo Intian hoitaneen vaalit jo 2004 *miljoonalla* äänestyskoneella. Suomessa yhdelläkin saatiin hukattua parisataa ääntä 2008.

Muratan ja joidenkin muidenkin kirjoittajien viesti on selvä. OECD-demokratian myynti-ihmisten tarjonta ei välttämättä kiinnosta esimerkiksi Aasian maita vaan Kiinan mallista voi tulla myyntimenestys, useista syistä. Youngsook Park Harmsen ja Yongseok Seo tekevät sukupolvianalyysin (ikäkohortit) Etelä-Korealle ja tuottavat neljä skenaariota. “Aasialaisille arvoille perustuva” tai konfutselainen demokratia on mielenkiintoinen kehityssuunta. Osallistujavolyyminsa puolesta siitä voi tulla ihmiskunnan suosituin demokratiamuoto. Teos kokonaisuudessaan tuo ansiokkaasti esiin, että tällä vuosituhannella sekä EU että USA saattavat jäädä nakkikioskeiksi niin demokratian tuotannossa, jakelussa kuin myynnissäkin.

SIMAD (Single Individual being Massively Destructive)

Itse pidän tulevaisuudentutkimuksessa ja ennakoinnista oikeastaan eniten kristallinkirkkaista harhanäyistä, joita kirjoittelen toisinaan itsekin Mikrobittin kolumniini. Tyyppiesimerkki on vaikkapa Freeman Dysonin idea tulevaisuuden lapsista rakentelemassa uusia lemmikkieläinrotuja geenejä yhdistämällä tai tankit kotona, joissa kasvatetaan lihaa siinä missä viherkasvejakin. Selkeät visiot auttavat esimerkiksi innovointityöpajoissa konkretisoimaan kehitystä, miten sinne päästäisiin tai voitaisiin välttää.

Tällä kertaa scifi-osastosta vastasi lähes yksinään Jerome C. Glenn. Ray Kurzweiliin ja singulariteettiin viitataan joitain kertoja, mutta aika hätäisesti ja pihtaillen. Glenn listaa oivaltavasti tulevaisuuden uhkia, kuten järjestäytyneen rikollisuuden torjunta, kansainvaellukset ja siitä seuraava hallintojärjestelmien romahtaminen, informaatiosotien vaikutukset sekä jokamiehen massatuhoaseet (SIMAD).

SIMAD (Single Individual being Massively Destructive) ei tarkoita mitään koulusurmaajien kaltaisia nilpiöitä vaan harhaisia yksilöitä, jotka voisivat poistaa esimerkiksi New Yorkin tai San Franciscon kartalta bio-, nano-. neutroni- ja seismisillä aseilla.

Glennin mukaan SIMADien torjumiseen voidaan harkita kolmenlaista lähestymistapaa: 1) tekninen monitorointi ja puuttuminen, 2) soluttautuminen ja ilmiantajien käyttö, 3) sekä koulujen, julkisen terveydenhuollon ja turvatoimen tietojen integrointi ja monitorointi. Oivaltavasti hän huomauttaakin, että “Kaikki nämä voisivat kasvaa alkuperäisen mandaattinsa ulkopuolelle megasysteemiksi, joka selvästi uhkaisi demokratian tulevaisuutta.” Epäilemättä. Tässä olisi jo valmis scifi-sarjan konsepti.

Alexander I. Agejev taasen on hahmottanut monifaktorianalyysilla Venäjän historian hämmentävän selkeisiin 400-vuotisiin jaksoihin, joiden sisällä on 80-vuotisia alisyklejä. Kunnioitettavaa työtä, mutta olettaisi tuolta pohjalta olevan helppo ennakoida Venäjän tulevaisuus vaikka 800v eteenpäin. Agejev lupaakin otsikossa ennakoida 2080 asti, mutta ennakointi jää valitettavan vaisuksi.

Peter H. Mettlerin kirjoitus on niin lennokas ja nitroahdettu, että hän olisi tarvinnut oman kirjan. Teksi esittelee varsin laajan skenaariokehikon ja järjestää siinä sivussa myös konkreettisesti globaalin maailmanhallinnon.

Monikäyttöinen teos

Demokratia ja tulevaisuudet -paperiversion juhlapaperiin ei oikein merkinnät tartu. Jonkinlainen edes piskuinen hakemisto olisi ollut paikallaan. Demokratian yhteydessä puhutaan usein moniäänisyydestä. Tämä teos luettaessa kuulosti kyllä aika yksiääniseltä sikäli, että monet tekstit vaikuttivat kuin saman kirjoittajan käsistä. Kääntäjää tai kääntäjiä ei erikseen mainittu, mutta yleisvaikutelma oli jokseenkin aneeminen.

Itse keksin teokselle runsaasti käyttötapoja saman tien. Se sopii muun muassa lähteeksi, innovointityöpajojen valmistautumisaineistoksi sekä opetuskäyttöön. Työpajoihin ja opetuksiin osallistuville ei ehkä nappaa koko kirja kerralla, mutta teoksen luonteen vuoksi se tarjoaa erittäin runsaasti 1-3 artikkelin variantteja eri tilanteisiin ja aiheisiin, kuten vaikkapa sukupolvet, arvot globaalihallinto, kosmopoliitit, Aasia ja ilmastonmuutos.

Verkkovoimaa -blogi suosittelee. Teoksen lievä aneemisuus täydentyy Mika Mannermaan raportilla Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä, josta lähiaikoina erillinen arvio.

KARI A. HINTIKKA
Kirjoitus on julkaistu alunperin Verkkovoimaa -blogissa (terppa Facebookille ja walled garden -linjalle, joka yrittää ahmia ja sulauttaa kaikki netin sisällöt itseensä mainitsematta alkuperäisiä lähteitä)

Sosiaalista mediaa suomeksi – minikatsaus tuoreisiin kirjoihin

Tämä nyt on hieman off-topic, mutta pitää keksiä joku hyvä tekosyy puffata tuttujen mainioita kirjoja. Sosiaalinen media toimii kuitenkin usein verkkovoimalle käytännön työkaluina joten sikäli kirjojen esittely liikkuu blogin reuna-alueilla. Enemmän tämä liittyy oikeastaan Groundswell -arvioni herättämiin uteluihin, että mitä sitten lukea Groundswellin ohella?

Leenamaija Otala ja Kaija Pöysti julkaisivat viime vuonna Wikimaniaa yrityksiin – yritys 2.0 tuottamaan. Se on tiivis tietopaketti miten organisaatio ottaa wikin käyttöön.

Tosin lievää hilpeyttä herätti itsessäni kirjan esittämä wikin käyttöönottosuunnitelma, joka on aika top-down, staattinen dokumentti ja jonkun vastuulla. Ei kuulosta aivan wiki-toimintamallilta, mutta toki on ymmärrettävää, että isoissa organisaatioissa ehkä pitää edetä näin. Tai itse asiassa pitääkö, on oma aiheensa.

Mitä olen itse ollut avustamassa joitain organisaatioita sosiaalisen median käyttöönotossa, niin wikin osalta helpoiten homma lähtee käyntiin joidenkin asiasta kiinnostuneiden myötä: otetaan alusta alkaen jokin konkreettinen dokumentti, strategialuonnostelu tai vaikkapa jonkin kokouksen agenda ja aletaan työstää. Samalla alkaa hahmottua itse wikikin ilman mitään suunnitelmia. Ohessa oma evästykseni, millainen wiki-prosessi on. Joka tapauksessa, Wikimaniaa esittelee laajan kirjon wikin käyttötapoja ja ruotii wikiä eri tekniikoineen monipuolisesti.

Talvella tuli Tarmo Toikkasen ja Eija Kallialan mainio Sosiaalinen media opetuksessa, ensimmäinen suomenkielinen yleissesitys. Vaikka teos on suunnattu koulutusalalle, niin siitä riittää vinkkejä kyllä kaikenlaisille organisaatioille.

Suomen nettikirjoittamisen grand lady Anja Alasilta julkaisi äskettäin oppaan blogeista organisaatioviestinnän kannalta Blogi tulee töihin. En ole vielä opusta nähnyt, mutta Anjan tietäen voisin melkein suositella kirjaa näkemättäkin.

Tuoreimpana tulokkaana, viikolla 22, ilmestyy Marylka Yoe Uusisaaren ja Tuija “Tuhat sanaa” Aallon Nettielämää – sosiaalisen median maailmat. Se on oikeastaan suunnattu yksilöille ja kotikäyttöön, mutta sopii myös jokaiselle joka haluaa ymmärtää, miten sosiaalisessa mediassa navigoidaan. Mitä olen nähnyt luonnosta, niin opus sisältää muun muassa oivia vinkkejä, miten järjestetään isovanhempien ja pilttien onnistunut Skype-sessio, mikä ei ole aivan itsestäänselvyys.

Organisaation kannalta Nettielämää antaa hyvän näkökulman siihen, mitä ihmiset nykyään työpaikoillaan todellisuudessa puuhaavat – ja miten heidän kannattaisi puuhata netti-identiteetin rakentamisesta alkaen.

Kirjat ovat kivoja, teen niitä toisinaan itsekin, mutta parhaiten sosiaaliseen mediaan pääsee käsiksi siellä, missä se ja ihmiset ovat eli netissä. Jos ei kirjat tunnu antavan vastauksia kaikkeen, niin sitten Sometu -verkostoon. Puolentoista vuoden aikana Sometuun on liittynyt jo lähes 1300 ihmistä, alunperin opetus-ja koulutusaloilta, mutta sekaan sopii jokainen sosiaalisesta mediasta ammatillisesti kiinnostunut.

Arvio: Verkkovalta (Groundswell) – 01101

Verkkovalta – Voittaminen sosiaalisten teknologioiden maailmassa (kovakantinen) Charlene Li & Josh Bernoff ISBN: 978-951-885-301-8 Alkuperäisteos: Groundswell: Winning in a World Transformed by Social Technologies (2008) Original copyright © 2008 Forrester Research Inc. Tietosanoma Oy 2009 Verkkovoimaa -binääriarvio: 01101 Verkkovoimaa-arviointiperusteiden selitys tästä.

 

Harvoin joutuu aloittamaan hyvän johdatusoppaan nimen ja rakenteen ruotimisella. Aivan aluksi toteaisin, että kirjan alkuperäinen nimi ei ole järin onnistunut. Se voisi olla yksinkertaisesti Sosiaalinen media asiakas- organisaatiosuhteissa tai Sosiaalinen media organisaation toimintamallina.

Teki myös mieli hakea oksasaha. Kun kirja pitäisi sahata kahtia ja oikeastaan *maksaa* lukijalle alkupuolen Forrester-mainosten lukemisesta, niin arviosta ei tule lyhyttä.

Siispä alkuun ytimekkäästi, jotta pääsen rauhassa mähkimään kirjan erikoisia ratkaisuja. Teos Verkkovalta (2/3 siitä) on varsin hyvä, Forresterin konsulttien tekemä ja konkreettisesti johdatteleva opas siihen, miten yritykset ja muut perinteiset instituutiot saisivat sosiaalisen median lapaseensa. Lisäksi siinä on hengennostatusta ja oivia vinkkkejä niille, jotka ovat jo ehtineet takoa päätään ruutuun sosiaalisen median käyttöönoton osalta omassa organisaatiossaan.

Kilpailijoita mollataan tai sivuutetaan ne ja puffataan Forresterin omaa palveluvalikoimaa sekä omia asiantuntijoita pitkin opusta. Samalla annetaan runsaiden casejen kautta konkreettisia ja menestyviä toimi-näin -ohjeita ja -tiisereitä maksuttomasti, jotta päästään varsinaisesti laskuttamaan strategian tekemisestä prospekteille. Näinhän ne isot konsulttitalot toimivat, mutta tällä kerralla kuka tahansa pääsee osalliseksi vinkeistä kirjan hinnalla.

Kehujen jälkeen ruodintaan ja sitten taas kehumaan ennen ruodintaa.

Alussa käsitteellistä haahuilua ja kilpailijoiden ignooraamista

Verkkovalta – tai pikemminkin vaikka pohjapyörre – on teoksen mukaan “sosiaalinen trendi, jossa ihmiset käyttävät tekniikoita saadakseen tarvitsemansa asiat toisiltaan eivätkä yrityksiltä tai muilta perinteisiltä instituutioilta.” Nurinkurisesti teos keskittyy kuitenkin siihen, miten yritykset voivat hyödyntää tätä trendiä. Jep jep.

Itse groundswell -termin ilmeinen ainoa tarve on, että Forresterin piti keksiä oma termi, koska muillakin konsulteilla on. Kuten Tim O’Reilly keksi Web 2.0:n, Jeff Howe crowdsourcingin, Alex Bruns produsagen sekä Don Tapscott ja Anthony D. Williams keksivät wikinomicsin. Valitettavasti hämäriä termejä oli jo aivan riittävästi liikkeellä ennen groundswelliakin.

Kaikissa näissä termeissä on – näkökulmasta riippumatta – sama viesti: netti on laskenut tuotanto-, jakelu- ja organisoitumiskustannuksia yksikkötasolla niin alhaiseksi, että suuret ihmisjoukot voivat operoida suurten organisaatioiden veroisina vastaavalla volyymilla ja vaikuttavuudella kuin esimerkiksi suuryritykset, mutta merkittävästi edullisemmin, koska raha ei ole ainoa motiivi.

Groundswell / verkkovalta -termiä käytetään teoksessa niin usein ja eri yhteyksissä, että sen olisi voinut aivan hyvin korvata sanoilla “sosiaalinen media“. Siitä kirjassa on kyse ja caseissa hyödynnetään sitä: blogeja, reittausta, wikiä, yhteisöalustoja yms. Olisi oikeastaan laatua saada kirjasta sähköinen versio, jossa tämän korvaamisen voisi tehdä.

Tyyppiesimerkki kirjan kuvaamasta groundswellista lienee, kun Suomessa pyydettiin ehdottamaan itse termin kääntämistä 2008. Pistin säikeen pystyyn ammoiseen Jaikuun, sattumalta muut innostuivat ja oli aikaa ja löysimme kollektiivisesti joitain kelvollisia ehdotuksia. Se mitään groundswellia ole vaan jaikusourcingia, nykyään qaikusourcingia.

Mutta asiaan. Teoksen alku on turha sosiaalisen median ammattilaiselle tai aktiivikäyttäjälle. Alku onkin suunnattu kirjan kohderyhmälle, mutta sen kannalta käy läpi hengästyttävään tahtiin ja suppeasti kuvattuina caseina sosiaalisen median arkea välinekirjoineen. Ainakin kohderyhmälle saadaan aikaan oivallus, että “auts, tämän kanssa tarvitaan apua“. Ja sitähän saa Forresterilta, kuten osa kirjan monista caseista ja haastateltavista osoittavat.

Nettisosiaalisuusprofiili – Forresterin mainosisku

Iso pyydys alkaa sivulta 63: Nettisosiaalisuusprofiili. Tekijät ovat rakentaneet tikapuut ja kuuden osallistujatyypn listan aktiivisimmsta passiivisimpaan. Tämä on hyvä ja konkreettinen käynnistys aloittelijalukijalle. Tavoitteena on esittää, että eri kohderyhmissä on eri aktiivisuudet eri ryhmissä. Niinpä eri tilanteisiin sopivat eri sosiaaliset median ratkaisut ja olisi tärkeätä tietää, mitä kannattaa käyttää milloinkin.

• Luojat
• Kriitikot
• Keräilijät
• Liittyjät
• Katsojat
• Passiiviset

Käytännössä lista on suoraan 1-9-90-säännöstä mutta eipä kirja muista juuri muitakaan lähteitään mainita, paitsi omiansa. Sitten juostaan läpi parikymmentä sivua caseineen, miten ratkaisuja on toteutettu eri nettisosiaalisuuksille ja eri demografisille ryhmille ympäri maailmaa. Mainiota, mutta taulukot perustuvat Forresterin omiin tutkimustuloksiin eikä niitä voi soveltaa omaan toimintaan. Paitsi tietty ryhtymällä Forresterin asiakkaaksi.

Kirja kyllä tarjoaa saitillaan maksuttoman maistiaisen nettisosiaalisuus -työkalusta, mutta sillä voi hakea profiilijaottelua vain iän, sukupuolen ja muutaman maan perusteella. Li ja Bernoff kehottavatkin hankkimaan tausta-aineiston itse ennen etenemistä seuraavaan vaiheeseen. Kirjan loppuosassa alkupuolen tikapuuhermostoa ei juurikaan käytetä vaan tuodaan esiin toinen ja paljon monialaisempi jaottelu.

Tässä vaiheessa itse teos alkaa muistuttaa jo kirjan muodossa myytävää Forresterin mainosta, mutta oikeastaan tästä kohden kirja kannattaa aloittaa.

Kirja alkoi heilutella siinä määrin käsiään, että piti alkaa hieman silmäillä muutakin kuin kirjaa. Forresterin saitilla löytyy yllämainittuja jänskiä termejä seuraavasti: groundswell (105), social media (360), crowdsourcing (12), long tail (97), wikinomics (0) ja produsage (0). G:n “define:groundswell” löytää jotain aivan muuta ja Wikipediasta ei mitään. Alkupuolen tekstin herättämä ennakkoaistimus ei ollut aivan pielessä ja totta, tarkkaan ottaen kirjassa lukee kansilehdellä, mutta huomiotaherättämättömästi, kuin aikuisviihteen lähettämässä kirjekuoressa, että teoksen copyright on Forresterilla. Perinteisesti se saattaa olla muun muassa teoksen tekijöillä.

Olisin ollut aivan tyytyväinen, jos tämä detalji olisi vain mainittu takakannessa. Että kirja edustaa Forresterin näkemyksiä Forresterin omilla työkaluilla hankittuihin tuloksiin, jotka ovat vain Forresterin hallussa ja että kirjoittajatkin ovat ainakin olleet töissä Forresterilla. Se siitä nillityksestä :i

Vihdoin kunnon asiaan – viisi uutta toimintamallia ja -tasoa

Sivun 95: Hyödyntämisstrategiat paljastavat vihdoin koko kirjan varsinaisen koukun ja syyn miksi tätä on maailmalla ostettukin. Sitten mennäänkin tiukasti ja käytännöllisesti runsaiden casejen kautta käsiä iloisesti, mutta lukijalle hyödyllisesti heiluttaen. Kirja opastaa loput parisataa sivua selkeästi suuntaviivoja onnistumisista organisaatioiden, asiakkaiden, työntekijöiden ja sosiaalisen median välillä. Myös epäonnistumisia kuvataan ja arvioidaan mikä meni pieleen, tosin lempeähkösti. Tässä kohden ei niin enää haittaa, että moni haastateltavista on Forresterin konsultti ja varmaan iso osa caseistakin. Alkaa myös ymmärtää, miksi originaali julkaistiin Harvard Business Pressissa. En olisi kyllä alun perusteella arvannut.

Verkkovalta / Groundswell -teoksen ydin on että organisaation perinteiset toimintatavat (tai yksiköt) ovat saaneet sosiaalisen median myötä uudet vastineensta

Tutkimus	Kuuntelu
Markkinointi	Puhuminen
Myynti	Aktivointi
Tuki	Tuki
Kehittäminen	Osallistaminen

 

Näitä viittä uutta vastinetta käydään läpi luku kerrallaan, kevyimmästä vaativaan. Lopuksi teos tarkastelee sosiaalista mediaa organisaation sisäisten prosessien uudistajana.

Kirjaan on kaivettu kiitettävä kirjo caseja peruskuluttajatuotteista terveyshuoltoon. Lähinnä raskas teollisuus ja julkishallinto jäävät caseina vähälle. Casejen kuvaukseen on uhrattu aikaa, mutta aika usein ne tehdään henkilöiden kautta nippelitasolla ja suorilla blogisiteerauksilla tai sitten todella tiiviisti. Tarkoitus lienee tehdä lukijalle ihmiskasvoista sosiaalista mediaa.

Mutta aivan puhtaasti case study -mielessä kirjan esimerkit jäävät suppeammiksi kuin vaikkapa Wikinomicsissa, jossa valotetaan taustoja ja muodostuvia rakenteita – ja mikä oleellisinta, organisaatioiden välisiä verkostoja. Niinikään Verkkovalta -teoksen toiminnan ymmärtämiseksi voi suositella Clay Shirkyn Here Comes Everybodya. Tosin ei ole mikään luonnonlaki, etteikö voisi menestyä siinä mitä ei ymmärrä, jos vain toteuttaa tee-näin -ohjeita miettimättä miksi jokin asia toimii tai ei.

Lopussa on casejen sivunumerot sekä toimialan että sosiaalisen median strategian mukaan. Siistiä. Edelleen, muikeata ovat muutamat budjettilaskelmat, paljonko sosiaalinen media maksaa ja paljonko sen tuotto on, vaikka itse laskelmat ovat päähineestä. Näitä voi soveltaa monessa tilanteessa.

Kirja on siis oivallinen ja monipuolinen yleiskatsaus ja perusjohdatus, mitä kaikkea organisaatio voi tehdä sosiaalisella medialla ja mitä on tehty. Pienenä rajoitteena on, että useimmilla kirjan case-organisaatioilla on jotain, millä erottua muista: vahva brändi, ominaisuuksiltaan erottuva tuote tai palvelu, fanittavat kuluttajt tai suuri asiakasmassa. Pk-sektorin oppaaksi tai enemmän-kuin-voileipäkeksi -firmoille ei tästä ole.

Mikä siinä lähdeviittaamisessa on niin vaikeaa?

Tutkimustyön tai viitattavuuden kannalta opuksen arvo on noin nolla. Opus kieltäytyy keskustelemasta ulkomaailman kanssa. Esimerkiksi crowdsourcing sivuutetaan puolella sivulla ja kuitataan sen tarkoittavan joukolla tehtäviä mainoksia. Jep jep. Jos konsultit eivät lue alan kirjallisuutta – ydinkohdat löytyvät nykyään aina myös Wiredista – niin kuinka huumorilla pitäisi ottaa “groundswell”? Teoksen jatko-osassa varmaan julkaistaan oma groundswell -kieli, jossa jossa ikäviä muiden havaitsemia ilmiöitä kutsutaan eufemismein ja metaforin.

Käytännössä iso osa kirjan caseista ja ‘groundswellista’ on, sanotaan nyt vaikkapa crowdsourcingia (tai yhtä hyvin wikinomicsia). Esimerkiksi We Are Smarter Than Me (Barry Libert & Jon Spector & Don Tapscott) osoittaa runsain casein, mihin kaikkeen crowdsourcing taipuu.

Niinikäään esimerkiksi Procter & Gamble näyttäytyy Verkkovalta -teoksessa lähinnä ovelana, tytöille suunnattuna tamponimarkkinoijana (beinggirl.com), mutta Wikinomicsissa P&G on ulkoistamassa 40 prosenttia tutkimus- ja tuotekehittelystään mainioine caseineen kuten Innocentive ja Yet2. Lisäksi Verkkovallassa esimerkiksi ihmisten / asiakkaiden maksuton osallistuminen kuitataan aika löyhillä ja puutteellisilla motiiveilla ‘yhteisestä’ unohtaen mainita vaikkapa freeconomicsin eli ilmaistalouden ansaintalogiikat ja motiivit.

Verkkovalta -teos antaa hyvät eväät ja jäsennetyn hahmotelman, mitä olisi hyvä huomioida, kun pohtii sosiaalista media oman organisaation kannalta. Niin ikään se toimii maaston kartoittajana alalle aikovalle konsultille. Mutta en kyllä itse lähtisi perustamaan pelkästään tämän kirjan pohjalta korporaatioblogia saati avointa verkkoyhteisöä. Suomessa on ilmestynyt viime aikoina hyviä oppaita mm. korporaatiowikeistä ja -blogeista sekä sosiaalisesta mediasta opetuksessa.

Verkkovoimaa -blogi suosittelee, lievin varauksin, sekä taustoitukseksi tässä arviossa mainittuja muita teoksia.

KARI A. HINTIKKA

Massainnovoimassa Ylen uutta Mahdollistajastrategiaa netissä

Yle pohdiskeli uutta Mahdollistajastrategiaansa (pdf) 17.4.2009 iltapäivällä. Tilaisuudessa alustivat ensin Mikael Jungner ja Roope Mokka, sitten työryhmiä, joiden tuloksia pitäisi ilmaantua ensi viikolla. Avoimeen tilaisuuteen oli kertynyt edustava joukko kotimaisia osaajia, myös kaupallisesta mediasta.

Jklstä ei pääse ramppaamaan alvariinsa Metropolissa, mutta onneksi netti tuli apuun. Ylen striimi pelitti mainiosti. Muun muassa kunnallisvaalien laskennassa sekä Tietoyhteiskunta-akatemian alustuksissa kehittynyt ja kollektiivinen livelähetyksen mikrokanavakommentointi sekä massainnovointi on osoittautunut toimivaksi etäosallistumismalliksi. Qaikun #seminaarikannu -kanavalle kertyi lähes neljäsataa kommenttia 39 kirjoittajan voimin. Sen päälle @pirkka veti Qaikussa vielä “virtuaalityöryhmän”.

Sitra piti hieman vastaavan session 6.4.2009, jossa pohdittiin Sitran verkkostrategiaa 2020. Olen esitellyt sitä tarkemmin Foresight.fi -blogin merkinnässäni. Qaikussa kommentoitiin niin ikää aktiivisesti sankoin joukoin.

Molemmat tapaukset osoittavat osaltaan, miten suuri joukko voi osallistua netitse irl tapahtumiin varsin täysipainoisesti ja ilman erityistä organisoitumista. Toisaalta aiemmin Jaikussa ja nykyään Qaikussa alkaa jo kehittyä nettiosallistumisen hyviä käytäntöjä, miten puuhasta saadaan tolkullisempaa, kuten vaikkapa että eri esiintyjistä aloitetaan oma säie jne.

Pikemminkin ongelmat ovat aivan toisaalla. Kollektiiviset äänestys-, valinta-, arviointi- yms. nettityökalut ovat aivan käsittämättömän kömpelöitä vaikka netissä pystyy jo käyttämään Photoshopin kevytversiotakin. Tässä olisi yksi sauma suomalaiselle ohjelmistoteollisuudelle.

IRL työpajassa on toki puolensa, mutta nettiosallistuminen on selkeästi aihe, jota kannattaa kehittää. Työpajojen työryhmissä on se käytännön ongelma, että kun on monta asiantuntijaa, niin keskustelu lähtee helposti lapasesta joka suuntaan. Mutta työpajan muoto ei mahdollista strategisesti rönsyilyä joka suuntaan.

Qaikun, Jaikun ja Twitterin kaltaiset mikrokanavat (sekä luonnollisesti irc) taas mahdollistavat erittäin tehokkaan informaation rinnakkaisprosessoinnin vaikka itse vuorovaikutus onkin paljon rajoitetumpaa. Meno on väliin aika hektistä ruudun päivittyessä, mutta eri heittoihin voi palata rauhassa myöhemmin ja jatkaa kehittelyä.

Etäosallistumista alettiinkin jo kehitellä täällä. Mahdollisuuksia on paljon ja toimivimmat tavat hioutuvat myös käytännön kokeilujen myötä. Se on selvää, että kiinnostusta on. Ihmiset laittavat mielellään aikaansa massainnovointiin.

Katsotaan miten ilmastonmuutos etenee. Ehkäpä tulevaisuudessa tilaisuuksien alustajat lähettävät suoraan striimin nettiin ja jokainen osallistuu missä parhaaksi näkee.

Jaikun µmassaexodus asutti Twitterin ja Qaikun

Näyttää siltä, että Jaikun verkostoinvaellus vihdoin huilaa. Kuten on ympäri blogosfääriä todettu, Google ei sitten alkanutkaan kehittää Jaikusta yhtään mitään vaan pikemminkin se alkoi hajota käsiin.

Kari Haakana totesi yhtenä ensimmäisistä 14.12.2008, että on aika siirtyä Twitteriin – ihan ammatillisista syistä. Aivan totta. Kirjoitin itsekin Twitterin eduista ja kohinan merkityksestä ammatillisesti MikroBittin kolumnin 09/02. Julkaistuu täällä myöhemmin.

Haakanan kommentista alkoi kodittomien ja hylättyjen jaikulaisten massaexodus, kuten se ehdittiin ristiä. Mielenkiintoista on verkkovoiman kannalta, miten ihmisjoukot nykyään tosiaan lähtevät hyvinkin nopeasti liikkeelle kollektiivisesti ja aiemmat verkostot alkavat muodostua uudessa palvelussa. Tosin vähitellen järkeä olisi voida portata verkostonsa palvelusta toiseen.

Kari Haakana on tiivistänyt hyvin tuon jouluhyisen verkostoinvaelluksen mittakaavan pääreitteineen. Kymmenet jaikulaiset kotiutuivat Twitteriin, mutta vaellus oli vasta alussa. Viisaimmat tietäjät lähtivät kaukomaille tutkimaan muun muassa pyhän avoimen lähdekoodin Laconican päälle rakennettua Identi.can µkanava-aluetta. Jonkinlainen siirtokunta kyhäytyi Brightkiten liepeille, mutta paikka aiheutti disorientaatiota ja monet eksyivät matkalla.

Pitäisi varmaan kirjoittaa itineraari vaelluksesta. Monet näkivätkin kaikenlaisia hirviöitä ja vaaroja tutun Jaiku -µsuistoalueen ulkopuolella.

Luvattu maa siinsi kuitenkin lähempänä kuin useimmat aavistivat. Kotimaisin voimin tehty, Jaikun konseptia avoimesti hyödyntävä Qaikun tähti alkoi tuikkia taivaanrannassa. Sen tekijä Rohea on kehittänyt muun muassa palvelut Kotikotikki.net, Kuvake.net- ja Mikseri.net – kaikki suosittuja ja toimivia yhteisö- ja verkostopalveluja. Qaikussa tiedetään mitä ollaan tekemässä. Lisäksi tekijät näyttäytyvät jatkuvasti Qaikun striimissä, kehitettävää yms. voi antaa suoraan etc. Meheväinen meininki

Vielä epäileville, että kohtuullisen tuore Qaiku sai tänään happotestinsä. Jaikulaisten suosimaa liverapoilua – johon Twitter ei taivu – tehtiin tänään samanaikaisesti ja laajamittaisesti Mediapäiviltä ja Pikseliähkyn .alternative economy cultures -seminaarista. Populaa alkaa olla Qaikussa jo sen verran, että liverapoilun seassa syntyy myös järkevää keskustelua.

Kun tuohon yhdistetään vielä vaikkapa toisaailtainen monipolvinen keskustelu 1-9-90 -säännöstä ja Herran vinkkaamat käytännön kokemukset verkkoyhteisöjen fasilitoinnista, niin voi todeta, että Qaikussa on täysi kohinameno päällä ja sinne heti rekisteröitymään. Ei tarvitse odotella kutsua kuten Jaikussa.

Twitteriin kannattaa toki mennä myös, mutta sen logiikka ja käyttöarvo on ainakin itselleni aika erilainen. Käytän pääasiassa ammatillisesti ulkomaaksi ja seuraan, mitä esm gurut Valdis Krebs, Timothy O’Reilly, Howard Rheingold ja Clay Shirky kohisevat vierailla mailla. Siinä sivussa puffailen Netcrowds -blogiani.

Ihmisen oikeus poistaa itsensä netistä

viilee on viime aikoina poistellut itseään eri mikrokanavilta, kuten Twitter, Jaiku ja tuore Qaiku, eikä se välttämättä käy helposti. Samaa asiaa on mähkitty esm Facebookin tiimoilta jo pitkään. Facebookissa tilanne on ollut se, että jos lähtee sieltä, niin kaikki käyttäjän tuottama sisältö on kuitenkin jäänyt Facebookin ‘omaisuudeksi’. Arkietiikka viittaisi siihen, että jos käyttäjä poistuu palvelusta, niin myös kaikki hänen tuottamansa sisältö, käyttäjäloki ja muu aktiviteetti toivottavasti tuhottaisiin.

Onko käyttäjällä sitten oikeus poistuessaan tuhota omat sisältönsä?

Perinteisessä yhdistys- ja järjestötoiminnassa, komiteoissa, tyoryhmissä, yritystoiminnassa tai yhteiskunnallisissa liikkeissä tämä on helppoa. Jätetään vain tapaamisissa käyminen, katkaistaan kontaktit verkostoihin ja ehkä ilmoitetaan virallisesti siirtyminen aivan muuanne. Toisaalta näistäkin jää jälki pöytäkirjoihin, www-foorumeihin etc.

Netistä irtisanoutuminen on sosiaalisesti hieman mutkikkaampaa. Moni käyttäjä esm osallistuu keskusteluihin ja saattaa käynnistää niitä. Www-palvelun teknisestä arkkitehtuurista riippuen, kun yksittäinen käyttäjä lähtee, niin huonoimmassa tapauksessa kaikki hänen käynnistämänsä keskustelut katoavat. Niin ikään ihminen poistuu yksittäisistä keskustelusäikeistä, joiden merkityssisältö voi muuttua tyystin poistettujen kommenttien myötä.

Jaikussa ja monessa muussakin palvelussa on mähkitty vuosien varrella nk. pikkujoulu- kommenttien kelpoisuutta ja mahdollisuutta olla itsensä kanssa eri mieltä seuraavana aamuna. GMail on tuoreesti reagoinut tähän ongelmaan tarjoamalla mahdollisuuden a) alkolukita oman sähköpostin haluttuna yö- tai päiväaikana b) peruuttaa lähetetty messu viiden sekunnin kuluessa. Itselleni tuo jälkimmäinen toiminto on ollut hyödyllinen jo useampaan kertaan – viesti on lähtenyt ilman liitetiedostoa, joka on ollut viestin varsinainen pointti, ei itse viesti.

Olen varsin harjaantunut pikkujoulu -kommenttien kirjoittaja =) Mitä iltaisin tulee kirjoitettua alustuksia, esityksiä, kolumneja, sp-viestejä tai yksittäisiä mikrokanava -kommentteja, niin ollessani epävarma, nukun yön yli ja harkitsen aamulla uudestaan. Jaikussa olen tainnut tappaa viisi kommenttiani tai aloittamaani keskustelua viime vuosina.

Mielenkiintoista on, että Jaiku -verkostosta on tullut vain yksi listimisehdotus. Muut tulivat Jaikun ulkopuolelta. Tämä kuvastaa mielestäni osaltaan sitä, että ei ole hahmotettu kontekstia, missä viestit ovat olleet.

Nettimälinöissä konteksti onkin yhä tärkeämpi ominaisuus. Jos nuo viisi listimääni kommenttia laittaa pöydälle, niin asiayhteydestään irrotettuna ne epäilemättä näyttävät oudoilta. Yksi niistä koski suomalaista krakkeria, joka on jättänyt aiemman elämänsä taakseen, mutta kaipaa silti julkisuutta taidoillaan nykyelämässään. kuivalainen aikoinaan aivan oikein huomautti minulle, ettei ole välttämättä aivan tyylikästä linkittää henkilön aiempaa ja nykyistä elämää. Itse olen sitä mieltä, että linkitys oli perusteltua, vaikken maininnut edes nuorempaa krakkeritunnaria tai nykyistä nimeä. Silti, koska kommenttiani ei pidetty tarpeellisena, poistin sen auliisti.

Mutta jos ihminen haluaa poistua netistä ja kategorisesti poistaa itsensä, niin tilanne on mielestäni hieman erilainen kuin omakohtaisen ennakkosensuurin suhteen. Riippumatta siitä, onko yksilö kirjoittanut omasta mielestään epämääräistä lilluntaa tai ei, tai ei enää ylipäänsä halua olla netissä, niin itse toivoisin kyllä esitettyjen mielipiteiden säilyttämistä.

Tyyppiesimerkki on vaikka nykyään rahoitusalalla erittäin hyvin menestyvä Nalle Wahlroos. Hänen aiempi opiskelijakommunistinen taustansa ei mitenkään haittaa nykyelämää, mutta antaa perspektiiviä miehen nykypuheisiin.

Oma lukunsa on sitten ns. tavalliset ihmiset. Itse en ole sellaista vielä tavannutkaan, mielestäni jokainen ihminen on merkityksellinen omalla tavallaan. Voidaan toki ajatella, että ‘tavis’ voisi poistaa itsensä haluamastaan palvelusta. Tämä on kuitenkin ajatuksellinen paradoksi: tavis ei tuota sisältöjä vaan keskittyy lurkkimaan 1-9-90 -säännön hengessä ja niinpä hänellä ei ole mitään poistettavaa.

Oleellista on ehkä omien henkilökohtaisten sisältöjen poistomahdollisuus yksittäisestä nettipalvelusta. Ehdottomasti pitää voida (yrittää) tuhota laitetut valokuvat, hlökoht viestintä etc. Sen sijaan osallistuminen kollektiiviseen ajatuksenvaihtoon ja toimintaan ei mielestäni ole vaadittavissa. Jonkinlaisena tilapäisratkaisuna, kuten vaikkapa personaleu ehdotti äskettäin, voisi olla tunnuksen lopettamisen markkeeraus.

Netti on tuonut monia uusia ongelmia, joista oma digijälki on selkeästi yksi niistä. Toisaalta on hyvä muistaa, että kyllä ihmisestä jäi aiemmassakin maailmassa puumerkki aktiviteeteista, kuten vaikkapa Maria Guzenina- Richardsonin itsensäkanssa erimieliolo osoittaa.

Joukkoviestintä vs. verkkovoima: mysteerisen HS-ilmoittajamiehen selvittäminen

Olen itsekin työskennellyt parikymmentä vuotta journalistisella alalla. Silti alkaa vähitellen ottaa kuuppaan suomalainen ammattijournalismi. Tai tarkempi ilmaisu voisi olla palkkaa nauttiva journalismi tai ytimekkäämmin palkkajournalismi suhteessa vaikkapa blogeihin.

Monet kotimaiset blogit, kuten vaikkapa Kari Haakana, Tuija Aallon Tuhat sanaa tai Mari Koistisen Kulutusjuhla eivät sisällöllisesti eroa mitenkään maksetusta mediasta. Päinvastoin, niissä julkaistaan ja käsitellään usein uutisia ja teemoja, jotka löytävät myöhemmin tiensä maksulliseen joukkoviestintään (mukaanlukien Yle).

Kirjoittelin muun ohella oikeusministeriön mainioon ja maksuttomaan kokoomateokseen Journalistit ja demokratia (OMJU 2008:5, pdf, 80 sivua, 1 mt). Tekstini yksi ajatus oli, miten verkkovoima ja ammattijournalismi voisivat elää symbioosissa ja mitä tarjottavaa niillä voisi olla toisilleen.

En nyt olettanutkaan, että yksittäinen nillitykseni OM:n julkaisusarjassa tavoittaisi välittömästi kaikki Suomen palkkajournalistit, pitäisivät hiljaisen minuutin ja ottaisivat opiksi heti laskettuaan tulostenipun käsistään. Mutta on tämä jotenkin säälittävää katsottavaa.

Sekä Jokelan että Kauhajoen tapauksissa leviteltiin Suomen suurimmissa www-julkaisuissa pisaramurhaajien itsensä levittämiä www-linkkejä, edes kuvailematta niiden sisältöä. Saati että olisi ollut jotain analyysiakin linkin tueksi tai taustoitukseksi eli niin kutsuttua journalismia. Linkeissä ei ollut mitään uutta vaan ne olivat jo yleisesti tiedossa. Suurin journalistinen ansio oli niiden laittaminen lukijoiden suosimiin www-julkaisuihin. Miten ne eroavat siitä, että ns. tavalliset ihmiset vaihtavat linkkejä arkisesti ympäri nettiä?

Palkkajournalistien muusta ammattimaisesta elämöinnistä kertovat esimerkiksi mainiot sekä Pentti Raittilan työryhmän Jokelan koulusurmat mediassa (2008) että Salli Hakalan työryhmän Koulusurmat verkostoyhteiskunnassa (2009). Siis alkaa olla mielestäni todella murheellista, kun valtamedian edustaja tekeytyy toisen ammattikunnan edustajaksi ja pyrkii valheellisesti omaisten koteihin saadakseen kommentteja.

Suomen tärkein puheenaihe on viime päivinä ollut kokosivun ilmoitus Hesarissa (alkuperäinen mainos sekä tekstin kuvaus tästä). Joku mies etsii ravintola Meccassa näkemäänsä naista. MuroBBs:ssa tehdyn selvitystyön osaavat jo mainita muun muassa Hesari sekä Aamulehti. Päivän 1.4.2009 Ilta-Sanomat uutisoi mystistä miestä kokosivun verran, alalaidassa maltettiin kertoa, miten ‘netti’ selvitti asian. Tosin kukaan näistä ei muistanut mainita, että idea GMail -tilin tarkistamisesta tehtiin alunperin Futisforumissa (vaatii rekisteröitymisen).

Silti on edelleen Iltalehden Tommi Parkkosen kaltaisia urheita palkkajournalisteja, joka artikkelissaan kirjoittaa lähteitä mainitsematta: “Sähköpostin taustalta löytyvä internetosoite puolestaan viittaa venäläiseen huipputason yritysjohtajaan, jolla on Iltalehden tietojen mukaan paljon yhteyksiä Suomeen”.

Jepjep. Unohtamalla lähteet, mistä informaatio on saatu – ja onko se edes mitenkään validia – ja viittamalla epämääräiseen “tietojen mukaan”, voisin yhtä hyvin väittää, että ilmoituksen takana on 14-vuotias siperialainen pussirotta.

Myyrmannin itsemurharäjäyttäjän henkilöllisyyden selvittämisessä Ilta-Sanomien pitkän linjan rikostoimittaja Hannes Markkula veti yhdet pohjat. Hän haastatteli Ilta-Sanomien printtiversioon sivun verran anonyymia miestä, joka oli ‘tavannut’ itsemurharäjäyttäjän baarissa. Oikaisu oli vaatimaton.

Mikä tässä on niin vaikeata mainita alkuperäistä lähdettä? Ja hyväksyä se, että netin myötä palkkajournalistit nyt eivät vaan enää ole ihmiskunnan ainoa ammattiryhmä, joka osaa kaivaa skuuppeja.