Verkkovoimaa – väkijoukot netissä

Blogi itseorganisoituvasta ja kollektiivisesta toiminnasta internetissä

Archive for the ‘crowdsourcing’ Category

Ylen A2 Netti-ilta ja taustakanavan hyötyjä #A2ilta

with 7 comments

Ylen A2 Netti-ilta-paneeli 29.3.2011 tarjosi oivan tilaisuuden testata väitöskirjani – ja blogini – hypoteeseja ja havaintoja. Esimerkiksi Ylen Homoilta johti massiiviseen irtisanoutumiseen evankeli-luterilaisesta kirkosta. Netti-ilta ei näyttänyt vielä olevan arkistossa.

Kyseessä oli siis kaksituntinen aiheesta Muuttaako sosiaalinen media maailmaa. Toisistaan erilliset kokonaisuudet – tv-panelistit ja heitä kommentoiva netti Twitterissä – tarjoavat monipuolisesti tulkittavaa, kuten esm @J1one eli Jouni Junkkaala Tietoviikosta ehti jo koostaa.

Blogini ja väitökseni kannalta Netti-ilta twittuiluineen ei varsinaisesti edusta joukkoälyä tai verkkovoimaa, joissa molemmissa on päämäärä, tehtävä tai tavoite eli toiminnalla on jokin tarkoitus. Toisaalta Netti-ilta nettilaajennuksineen osaltaan vahvensi – tai toteutti – casena verkkovoiman, itseorganisoitumisen, joukkoälyn sekä yleisemmin netin ja sosiaalisen median lainalaisuuksia ja mekaniikkoja.

Joukkoälyn toimivuus tv-ohjelmassa

James Surowieckin joukkojen viisauden (The Wisdom of Crowds) edellytyksistä täyttyi kolme sekä studiossa että netissä: a) osallistujien näkemyksissä oikeasta informaatiosta on diversiteettiä eli hajontaa, b) ne ovat riippumattomia toisistaan, c) osallistujat soveltavat omia tai paikallisia tietojaan ja d) näkemykset aggregoidaan eli kootaan keskitetysti. Koostaja voi olla sinänsä yksittäinen ihminen, organisaatio, liike tai muu toimija.

Hublla eli taustakanavalla tarkoitan nettikommunikaatiovälinettä tai -kanavaa, joka kootusti ja keskitetysti välittää viestit kaikilta kaikille ja tukee toiminnan integroitumista. Eli Surowieckin edellytystä d).

Studiossa tosin diversiteettiäkin oli vaalien vuoksi vähemmän. Monet ilmeiset panelistit ovat vaalikaranteenissa ja Netti-illan lähetysajankohta ei ollut edellytyksiltään parhautta. Lisäksi voidaan olla montaa mieltä, pääsivätkö analyyttiset esiin noin isolla joukolla ja keskustelunomaisella formaatilla, missä teemoja oli liikaa [Lisätty 110330-1645: panelisti *Jussi Lähde* kommentoi tapahtunutta osaltaan]. Tykkäyksillä, diggauksilla ja peukuilla on oma roolinsa joukkoälyn aggregoinnissa ja niitä ei käytetty tässä.

Twitteristä ei ole taustakanavaksi

Sekä netistä että studiosta uupui kuitenkin hubi eli taustakanava, jossa tehdään Surowieckin tarkoittama aggregointi ja synteesi joukon aivoituksista. Tv-ohjelmassa tämä on usein toimittaja. Netissä se voi olla periaatteessa kuka vaan. Mutta nykyään se hoituu automaattisesti taustakanavaa käyttämättä.

Twitter on armoitetun murheellinen taustakanavaksi. Käyttöliittymänsä ja viestinnän esitystapansa vuoksi se sopii tehokkaaseen mobilisointiin ja massaviestintään mutta ei esimerkiksi keskusteluun, toiminnan organisointiin tai koordinointiin, työnjakoon tai dokumentointiin.

Taustakanavaksi sopii sellaiset nettityökalut ja -välineet jotka käyttävät jollain tavalla rakenteistettua keskustelun esittämistapaa tai muuta jäsennystapaa. Onnistuneissa verkkovoima-tapauksissa niitä on olleet esimerkiksi blogit, G Maps, IRC, Qaiku / Jaiku sekä foorumit kuten MuroBBS.

Taustakanavan hyötyjä

Yksistään crowdsourcing eli joukkouttaminen Qaikussa ja ammoin Jaikussa demoavat taustakanavan rooleja, kuten

  • keskusteluista saa nopeasti käsityksen myöhemminkin – ja niiden aikana
  • niihin on helppo linkittää ja niitä on helppo jakaa ja tallentaa
  • uudet osallistujat pääsevät nopeasti mukaan
  • saa käsityksen mitä tiedetään ja mitä on jo tehty
  • aineistot on saatavilla helposti uusiokäyttöön

Konkreettinen esimerkki Twitterin heikkoudesta taustakanavaksi on että tarvitaan @J1onen tai tämän kaltaisia blogimerkintöjä jotta saisimme edes jonkinlaisen käsityksen mitä 29.3.2011 #A2ilta-floodissa tapahtui. Säiettä on työlästä saada helposti käsiinsä, ihmisten kommentit menevät ristiin ja niitä retwiitataan – turhaan etc.

Facebookissa Netti-ilta-keskustelu hajosi Twitterin tapaan hieman samoista syistä henkilövetoisiksi atomeiksi, kuka nyt sattui tuntemaan kenetkin ja kommentoimaan minnekin. Periaatteessa FB:n Sivu voi koota jotenkin keskusteluja, mutta senkin käyttöliittymä on varsin vaatimaton näihin tarkoituksiin.

Henkilökohtaisesti – ei tutkimuksellisesti – on varsin nahkeaa, että esimerkiksi Qaikua on käytetty jo vuosia kollektiiviseen keskusteluun live-lähetysten aikana. Twitter ja Facebook ovat ilmeisesti niin vaivattomia, mutta väline per tarkoitus ja lopputulokset ovat jossain määrin riippuvaisia käytetyistä välineistä, kuten vaikkapa Irakin kansannousu meni mönkään 209 samasta syystä. Kts. analyysini Journalismikritiikin vuosikirjassa 2010.

Tuoreehkona Qaiku-esimerkkinä Egyptin kansannousun liveseuranta kollektiivisesti. Taustakanavasta tarkemmin esimerkiksi verkkovoiman esittelyssä maksuttomassa kokoomateoksessa Verkostojen liikettä sekä Somus-hankkeen loppuraportissa (eng).

Sosiaalinen media – yhteisö vai verkosto

Vaalivalvojaiset on tulossa ja Qaiku / Jaiku on ollut mitä loistavin taustakanava jo vuosia livetapahtumien kokemisessa ja kommentoinnissa kollektiivisesti. Olisi metkaa jos ihmiset vaivautuisivat käyttämään Qaikua vaaleiss 2011 ellei ole erityistä tarvetta käyttää esm Hommaforumia.

Sosiaalisen median yhteisöllisyys– keskustelun voisi kuitenkin hiljalleen kuopata Twitterin ja Facebookin osalta. Ne tukevat ensisijaisesti yksilövetoisia tilapäisiä verkostoja, ei pitkäjänteistä yhteisöllisyyden syntymistä. Analyyttiset ja viihdyttävät laajan joukon keskustelut ja toiminta hajoavat hetkittäisiksi pisaroiksi ja purskahduksiksi käytännössä arkistoimattomiin statusvirtoihin. Aiheesta tarkemmin lähiviikkoina, kirjoitin siitä Seppo Kangaspunnan tuliterään antologiaan Yksilöllinen yhteisöllisyys (tampere University Press 2011).

Vanha hakkerisananlasku sanoo: ”Netissä jokainen saa sanoa mitä huvittaa ja kenenkään ei tarvitse kuunnella sitä”. Twitter ja Facebook toteuttavat periaatetta kouluesimerkkeinä.

Puolueiden tulevaisuutta netissä

with 3 comments

Rauli Mickelsson (Turun yliopisto) toimittaa kiintoisaa opusta puolueiden tulevaisuudesta. Teoksen luonne on tulevaisuudentutkimuksellinen ja aikahorisontti on vuosi 2020. Olen nähnyt muista kirjoituksista vasta otsikot, mutta vaikuttaa oikein lupaavalta. Kirja tehdään yhteistyössä Oikeusministeriön demokratiayksikön, Turun kauppakorkeakoulun tulevaisuustutkimuskeskuksen ja Turun yliopiston valtio-opin laitoksen kanssa ja julkaisijana on Oikeusministeriön demokratiayksikkö.

Sain luvan laittaa oman tekstini etukäteen nettiin: Kansalaiset, liikkeet, puolueet ja internet. Tutkimusparven luonteen mukaisesti tekstiä voi kommentoida – ja on jo kommentoitukin – suoraan tekstin sekaan. Tottumattomalle lukijalle tämä voi aiheuttaa hieman disorientaatiota. Yhtenä ratkaisuna kehitämme Somus -hankkeessa KommentoiTätä -mashupia, jossa tekstiä voidaan helposti kommentoida eri tasoilla.

Teksti jakaantuu kahteen osaan. Ensin käyn läpi mielestäni neljää keskeistä kehityssuuntaa 2009 – 2020, ensisijaisesti OECD-tyyppisissä maissa:

  • Yksilöllistyminen ja henkilöistyminen
  • Kansalaisten pragmaattinen omatoimisuus
  • Internetin politisointi
  • Puolueorganisaatiosta itseorganisoituvaan joukkoälyyn

Jälkimmäisellä puoliskolla tarkastelen skenaariona, miten netti vaikuttaisi puolueisiin jos se olisi täysipainoisesti käytössä?

Skenaarioon ei ole valittu kaikkia mahdollisia nettiteorioita tai netin ominaispiirrettä vaan neljä tällä hetkellä varsin suosittua, jotka ovat herättäneet kiinnostusta organisaatioissa: crowdsourcing, joukkoäly, mittakaavaton verkosto (1-9-90 -sääntö) ja wiki. Nämä ominaispiirteet selitetään tekstissä esimerkkeineen, mikä pidentää tekstiä oleellisesti, mutta toisaalta tekstin lukemiseen ei tarvita ennakkotietoja.

Oletuksena on, että puolueelle on keskeistä, miten se päättää artikulaatiostaan eli mielipide- ja arvopohjastaan sekä tapa, miten artikulaatio muodostetaan. Näkökulma on puhtaasti internet, jonka edelläkuvatuista neljästä ominaispiirteestä on johdettu eri puoluemalleja skenaariolla, kun puolueet käyttävät internetiä täysivoimaisesti. Skenaariota ei ole johdettu puolueiden nykytilasta internet-ympäristöön.

Muodostetut mallit ovat geneerisiä so. sopivat minkä tahansa organisaatiotyypin (hallinto, liike-elämä jne.) skenarointiin. Esimerkiksi monet suuryhtiöt, kuten IBM, Lego ja Procter & Gamble ovat jo omaksuneet menestyksellisesti näitä malleja organisoitumisessaan ja toiminnassaan.

Skenaario ei ole tarkoitettu varsinaiseksi teoriaksi tai malliksi vaan työkaluksi mille tahansa organisaatiolle oman tulevaisuuden toiminnan jäsentämiseksi esimerkiksi strategiaa suunniteltaessa tai innovaatiotyöpajoissa.

Arvio: Verkkovalta (Groundswell) – 01101

with 4 comments

Verkkovalta – Voittaminen sosiaalisten teknologioiden maailmassa (kovakantinen)
Charlene Li & Josh Bernoff
ISBN: 978-951-885-301-8
Alkuperäisteos: Groundswell: Winning in a World Transformed by Social Technologies (2008)
Original copyright © 2008 Forrester Research Inc.
Tietosanoma Oy 2009

Verkkovoimaa -binääriarvio: 01101

Verkkovoimaa-arviointiperusteiden selitys tästä.

 

Harvoin joutuu aloittamaan hyvän johdatusoppaan nimen ja rakenteen ruotimisella. Aivan aluksi toteaisin, että kirjan alkuperäinen nimi ei ole järin onnistunut. Se voisi olla yksinkertaisesti Sosiaalinen media asiakas- organisaatiosuhteissa tai Sosiaalinen media organisaation toimintamallina.

Teki myös mieli hakea oksasaha. Kun kirja pitäisi sahata kahtia ja oikeastaan *maksaa* lukijalle alkupuolen Forrester-mainosten lukemisesta, niin arviosta ei tule lyhyttä.

Siispä alkuun ytimekkäästi, jotta pääsen rauhassa mähkimään kirjan erikoisia ratkaisuja. Teos Verkkovalta (2/3 siitä) on varsin hyvä, Forresterin konsulttien tekemä ja konkreettisesti johdatteleva opas siihen, miten yritykset ja muut perinteiset instituutiot saisivat sosiaalisen median lapaseensa. Lisäksi siinä on hengennostatusta ja oivia vinkkkejä niille, jotka ovat jo ehtineet takoa päätään ruutuun sosiaalisen median käyttöönoton osalta omassa organisaatiossaan.

Kilpailijoita mollataan tai sivuutetaan ne ja puffataan Forresterin omaa palveluvalikoimaa sekä omia asiantuntijoita pitkin opusta. Samalla annetaan runsaiden casejen kautta konkreettisia ja menestyviä toimi-näin -ohjeita ja -tiisereitä maksuttomasti, jotta päästään varsinaisesti laskuttamaan strategian tekemisestä prospekteille. Näinhän ne isot konsulttitalot toimivat, mutta tällä kerralla kuka tahansa pääsee osalliseksi vinkeistä kirjan hinnalla.

Kehujen jälkeen ruodintaan ja sitten taas kehumaan ennen ruodintaa.

Alussa käsitteellistä haahuilua ja kilpailijoiden ignooraamista

Verkkovalta – tai pikemminkin vaikka pohjapyörre – on teoksen mukaan ”sosiaalinen trendi, jossa ihmiset käyttävät tekniikoita saadakseen tarvitsemansa asiat toisiltaan eivätkä yrityksiltä tai muilta perinteisiltä instituutioilta.” Nurinkurisesti teos keskittyy kuitenkin siihen, miten yritykset voivat hyödyntää tätä trendiä. Jep jep.

Itse groundswell -termin ilmeinen ainoa tarve on, että Forresterin piti keksiä oma termi, koska muillakin konsulteilla on. Kuten Tim O’Reilly keksi Web 2.0:n, Jeff Howe crowdsourcingin, Alex Bruns produsagen sekä Don Tapscott ja Anthony D. Williams keksivät wikinomicsin. Valitettavasti hämäriä termejä oli jo aivan riittävästi liikkeellä ennen groundswelliakin.

Kaikissa näissä termeissä on – näkökulmasta riippumatta – sama viesti: netti on laskenut tuotanto-, jakelu- ja organisoitumiskustannuksia yksikkötasolla niin alhaiseksi, että suuret ihmisjoukot voivat operoida suurten organisaatioiden veroisina vastaavalla volyymilla ja vaikuttavuudella kuin esimerkiksi suuryritykset, mutta merkittävästi edullisemmin, koska raha ei ole ainoa motiivi.

Groundswell / verkkovalta -termiä käytetään teoksessa niin usein ja eri yhteyksissä, että sen olisi voinut aivan hyvin korvata sanoilla ”sosiaalinen media”. Siitä kirjassa on kyse ja caseissa hyödynnetään sitä: blogeja, reittausta, wikiä, yhteisöalustoja yms. Olisi oikeastaan laatua saada kirjasta sähköinen versio, jossa tämän korvaamisen voisi tehdä.

Tyyppiesimerkki kirjan kuvaamasta groundswellista lienee, kun Suomessa pyydettiin ehdottamaan itse termin kääntämistä 2008. Pistin säikeen pystyyn ammoiseen Jaikuun, sattumalta muut innostuivat ja oli aikaa ja löysimme kollektiivisesti joitain kelvollisia ehdotuksia. Se mitään groundswellia ole vaan jaikusourcingia, nykyään qaikusourcingia.

Mutta asiaan. Teoksen alku on turha sosiaalisen median ammattilaiselle tai aktiivikäyttäjälle. Alku onkin suunnattu kirjan kohderyhmälle, mutta sen kannalta käy läpi hengästyttävään tahtiin ja suppeasti kuvattuina caseina sosiaalisen median arkea välinekirjoineen. Ainakin kohderyhmälle saadaan aikaan oivallus, että ”auts, tämän kanssa tarvitaan apua”. Ja sitähän saa Forresterilta, kuten osa kirjan monista caseista ja haastateltavista osoittavat.

Nettisosiaalisuusprofiili – Forresterin mainosisku

Iso pyydys alkaa sivulta 63: Nettisosiaalisuusprofiili. Tekijät ovat rakentaneet tikapuut ja kuuden osallistujatyypn listan aktiivisimmsta passiivisimpaan. Tämä on hyvä ja konkreettinen käynnistys aloittelijalukijalle. Tavoitteena on esittää, että eri kohderyhmissä on eri aktiivisuudet eri ryhmissä. Niinpä eri tilanteisiin sopivat eri sosiaaliset median ratkaisut ja olisi tärkeätä tietää, mitä kannattaa käyttää milloinkin.

  • Luojat
  • Kriitikot
  • Keräilijät
  • Liittyjät
  • Katsojat
  • Passiiviset

Käytännössä lista on suoraan 1-9-90-säännöstä mutta eipä kirja muista juuri muitakaan lähteitään mainita, paitsi omiansa. Sitten juostaan läpi parikymmentä sivua caseineen, miten ratkaisuja on toteutettu eri nettisosiaalisuuksille ja eri demografisille ryhmille ympäri maailmaa. Mainiota, mutta taulukot perustuvat Forresterin omiin tutkimustuloksiin eikä niitä voi soveltaa omaan toimintaan. Paitsi tietty ryhtymällä Forresterin asiakkaaksi.

Kirja kyllä tarjoaa saitillaan maksuttoman maistiaisen nettisosiaalisuus -työkalusta, mutta sillä voi hakea profiilijaottelua vain iän, sukupuolen ja muutaman maan perusteella. Li ja Bernoff kehottavatkin hankkimaan tausta-aineiston itse ennen etenemistä seuraavaan vaiheeseen. Kirjan loppuosassa alkupuolen tikapuuhermostoa ei juurikaan käytetä vaan tuodaan esiin toinen ja paljon monialaisempi jaottelu.

Tässä vaiheessa itse teos alkaa muistuttaa jo kirjan muodossa myytävää Forresterin mainosta, mutta oikeastaan tästä kohden kirja kannattaa aloittaa.

Kirja alkoi heilutella siinä määrin käsiään, että piti alkaa hieman silmäillä muutakin kuin kirjaa. Forresterin saitilla löytyy yllämainittuja jänskiä termejä seuraavasti: groundswell (105), social media (360), crowdsourcing (12), long tail (97), wikinomics (0) ja produsage (0). G:n ”define:groundswell” löytää jotain aivan muuta ja Wikipediasta ei mitään. Alkupuolen tekstin herättämä ennakkoaistimus ei ollut aivan pielessä ja totta, tarkkaan ottaen kirjassa lukee kansilehdellä, mutta huomiotaherättämättömästi, kuin aikuisviihteen lähettämässä kirjekuoressa, että teoksen copyright on Forresterilla. Perinteisesti se saattaa olla muun muassa teoksen tekijöillä.

Olisin ollut aivan tyytyväinen, jos tämä detalji olisi vain mainittu takakannessa. Että kirja edustaa Forresterin näkemyksiä Forresterin omilla työkaluilla hankittuihin tuloksiin, jotka ovat vain Forresterin hallussa ja että kirjoittajatkin ovat ainakin olleet töissä Forresterilla. Se siitä nillityksestä :i

Vihdoin kunnon asiaan – viisi uutta toimintamallia ja -tasoa

Sivun 95: Hyödyntämisstrategiat paljastavat vihdoin koko kirjan varsinaisen koukun ja syyn miksi tätä on maailmalla ostettukin. Sitten mennäänkin tiukasti ja käytännöllisesti runsaiden casejen kautta käsiä iloisesti, mutta lukijalle hyödyllisesti heiluttaen. Kirja opastaa loput parisataa sivua selkeästi suuntaviivoja onnistumisista organisaatioiden, asiakkaiden, työntekijöiden ja sosiaalisen median välillä. Myös epäonnistumisia kuvataan ja arvioidaan mikä meni pieleen, tosin lempeähkösti. Tässä kohden ei niin enää haittaa, että moni haastateltavista on Forresterin konsultti ja varmaan iso osa caseistakin. Alkaa myös ymmärtää, miksi originaali julkaistiin Harvard Business Pressissa. En olisi kyllä alun perusteella arvannut.

Verkkovalta / Groundswell -teoksen ydin on että organisaation perinteiset toimintatavat (tai yksiköt) ovat saaneet sosiaalisen median myötä uudet vastineensta

Tutkimus Kuuntelu
Markkinointi Puhuminen
Myynti Aktivointi
Tuki Tuki
Kehittäminen Osallistaminen

 

Näitä viittä uutta vastinetta käydään läpi luku kerrallaan, kevyimmästä vaativaan. Lopuksi teos tarkastelee sosiaalista mediaa organisaation sisäisten prosessien uudistajana.

Kirjaan on kaivettu kiitettävä kirjo caseja peruskuluttajatuotteista terveyshuoltoon. Lähinnä raskas teollisuus ja julkishallinto jäävät caseina vähälle. Casejen kuvaukseen on uhrattu aikaa, mutta aika usein ne tehdään henkilöiden kautta nippelitasolla ja suorilla blogisiteerauksilla tai sitten todella tiiviisti. Tarkoitus lienee tehdä lukijalle ihmiskasvoista sosiaalista mediaa.

Mutta aivan puhtaasti case study -mielessä kirjan esimerkit jäävät suppeammiksi kuin vaikkapa Wikinomicsissa, jossa valotetaan taustoja ja muodostuvia rakenteita – ja mikä oleellisinta, organisaatioiden välisiä verkostoja. Niinikään Verkkovalta -teoksen toiminnan ymmärtämiseksi voi suositella Clay Shirkyn Here Comes Everybodya. Tosin ei ole mikään luonnonlaki, etteikö voisi menestyä siinä mitä ei ymmärrä, jos vain toteuttaa tee-näin -ohjeita miettimättä miksi jokin asia toimii tai ei.

Lopussa on casejen sivunumerot sekä toimialan että sosiaalisen median strategian mukaan. Siistiä. Edelleen, muikeata ovat muutamat budjettilaskelmat, paljonko sosiaalinen media maksaa ja paljonko sen tuotto on, vaikka itse laskelmat ovat päähineestä. Näitä voi soveltaa monessa tilanteessa.

Kirja on siis oivallinen ja monipuolinen yleiskatsaus ja perusjohdatus, mitä kaikkea organisaatio voi tehdä sosiaalisella medialla ja mitä on tehty. Pienenä rajoitteena on, että useimmilla kirjan case-organisaatioilla on jotain, millä erottua muista: vahva brändi, ominaisuuksiltaan erottuva tuote tai palvelu, fanittavat kuluttajt tai suuri asiakasmassa. Pk-sektorin oppaaksi tai enemmän-kuin-voileipäkeksi -firmoille ei tästä ole.

Mikä siinä lähdeviittaamisessa on niin vaikeaa?

Tutkimustyön tai viitattavuuden kannalta opuksen arvo on noin nolla. Opus kieltäytyy keskustelemasta ulkomaailman kanssa. Esimerkiksi crowdsourcing sivuutetaan puolella sivulla ja kuitataan sen tarkoittavan joukolla tehtäviä mainoksia. Jep jep. Jos konsultit eivät lue alan kirjallisuutta – ydinkohdat löytyvät nykyään aina myös Wiredista – niin kuinka huumorilla pitäisi ottaa ”groundswell”? Teoksen jatko-osassa varmaan julkaistaan oma groundswell -kieli, jossa jossa ikäviä muiden havaitsemia ilmiöitä kutsutaan eufemismein ja metaforin.

Käytännössä iso osa kirjan caseista ja ’groundswellista’ on, sanotaan nyt vaikkapa crowdsourcingia (tai yhtä hyvin wikinomicsia). Esimerkiksi We Are Smarter Than Me (Barry Libert & Jon Spector & Don Tapscott) osoittaa runsain casein, mihin kaikkeen crowdsourcing taipuu.

Niinikäään esimerkiksi Procter & Gamble näyttäytyy Verkkovalta -teoksessa lähinnä ovelana, tytöille suunnattuna tamponimarkkinoijana (beinggirl.com), mutta Wikinomicsissa P&G on ulkoistamassa 40 prosenttia tutkimus- ja tuotekehittelystään mainioine caseineen kuten Innocentive ja Yet2. Lisäksi Verkkovallassa esimerkiksi ihmisten / asiakkaiden maksuton osallistuminen kuitataan aika löyhillä ja puutteellisilla motiiveilla ’yhteisestä’ unohtaen mainita vaikkapa freeconomicsin eli ilmaistalouden ansaintalogiikat ja motiivit.

Verkkovalta -teos antaa hyvät eväät ja jäsennetyn hahmotelman, mitä olisi hyvä huomioida, kun pohtii sosiaalista media oman organisaation kannalta. Niin ikään se toimii maaston kartoittajana alalle aikovalle konsultille. Mutta en kyllä itse lähtisi perustamaan pelkästään tämän kirjan pohjalta korporaatioblogia saati avointa verkkoyhteisöä. Suomessa on ilmestynyt viime aikoina hyviä oppaita mm. korporaatiowikeistä ja -blogeista sekä sosiaalisesta mediasta opetuksessa.

Verkkovoimaa -blogi suosittelee, lievin varauksin, sekä taustoitukseksi tässä arviossa mainittuja muita teoksia.

KARI A. HINTIKKA

Kuinka asiat voisivat toimia: Punainen nappi

with one comment

Erityisesti Jokelan ja Kauhajoen tapaukset ovat innoittaneet suomalaisen poliisin kehittämään niin sanottua Punaista nappia. Idea lienee rantautunut Norjasta, jossa se on enemmän tai vähemmän käytössä.

Punaisen napin idea on suunnilleen, että samoileva netti-ihminen voisi aina äkkiseltään, mielestään epämääräistä aineistoa kohdatessaan, ilmoittaa mielestään arveluttavasta sisällöstä poliisille joka sitten tutkisi ilmiannot.

Idea on hyvä, mutta julkisuudessa esitetty toteutustapa ei ole vakuuttanut itseäni aivan täysin. Esimerkiksi 1) Galtsu oletettavasti ryhtyy tähän poliisin ehdotukseen erittäin mieluusti, 2) Googlen YouTubessa se voi jäädä muiden keskeneräisten asioiden pinoon ja 3) jossain Spreekillers.orgissa, joka listaa näitä hulluja, todennäköisesti listaa ylläpitävä anonyymi taho kertoo kavereilleen: ”Wau, Suomen poliisi noteeraa meidät, tarjoavat punaista nappia”.

Edelläesitetystä syntyy Napille kuusi tasoa:

1) yhteistyöpalvelut kuten Galtsu
2) Suomen lainsäädännön ulkopuolella olevat, periaatteessa myönteiset tahot, kuten YouTube
3) EU-tason palvelut esm Saksassa, joihin voisi päästä käsiksi jos säädettäisiin lakia, mutta eivät ilman ukaasia liitä Nappia vapaaehtoisesti
4) Spreekillers.org ja vastaavat palvelut joita ei Suomesta tai EU:sta voida sulkea, eivätkä ota Nappia vaan päinvastoin kiihottuvat viranomaisten kiinnostuksesta
5) IRC, pikaviestimet kuten mese, mikrokanavat kuiten Twitter ja Jaiku
6) FreeNet, Darknet ja muu ’todellinen netti’, mistä kenenkään ei tarvitse tietää yhtään mitään ;)

Kaikilla näillä tasoilla voidaan levittää arveluttavaa kalaa. Vallitsevan Punainen nappi -ajattelun mukaan mennään ilmeiseimpiin 1 ja 2. Niillä ei kuitenkaan, valitettavasti, ole yhtään mitään vaikutusta :i

Toisaalta Punainen nappi on oikeilla jäljillä. Kertaluonteiset purske- tai pisaratappajat haluavat maksimoida julkisuutensa postuumisti. YouTubeen iskeminen ja videoiden kategorinen poistaminen olisi selkeä siirto. Jos nämä hullut eristettäisiin YouTubesta, niin he joutuisivat etsimään vähemmän suosittuja videopalveluita ennakkopostuumijulkisuudelleen [huh, kaunista suomea :) ]. Vähemmän suosittujen palveluiden käyttö, kuten Vimeo (vaikka on sinänsä loistopalvelu) aiheuttaisi päänvaivaa tekoa suunnitteleville ja manifestin julkaisemiselle. Julkisuus näyttää olevan yksi keskeinen tekijä näille tapauksille ja siihen kannattaisi mielestäni tarttua Nappeja suunniteltaessa.

Oma ehdotukseni on, kuten lokakuun 2008 MikroBittiin kirjoitin kolumnissani, että Suomen poliisi kehittäisi 4-tason järjestelmän.

1: nappi palveluissa – palvelun ylläpito arvioi joukkoälyn ilmiannon asteen
2: psykologit – arvioivat palvelujen ylläpidon ilmoitukset
3 – poliisi – arvioi psykologien kommentit

Näin mielestäni ikävä Punainen nappi järkeistettäisiin eri tasoille ja eri ammattilaisten seulaan ja saataisiin jokaisen ammattiryhmän osaaminen mukaan prosessiin. Nappi on ikävä siksi, että nykymuotoisesti toteutettuna siitä puuttuu kokonaisuudessaan konteksti, missä aineisto julkaistaan. Esimerkiksi tyttöjen Pro-ana -liikettä tai koulusurmavideoiden katselua ei välttämättä tarvitse pitää kovin terveellisenä. Kiinnostuneisuus niistä ei kuitenkaan tee ihmisestä vielä rikollista tai uhkaa yhteiskunnalle, pikemminkin itselleen.

Itse olen sitä mieltä, että joku oli pakko liiskata tapettiin ja Kauhajoen tapauksessa se oli yksi kauhajokelainen poliisi, joka ymmärtämättömyyttään päästi yhden hullun liikenteeseen. Ei kyseinen poliisi ollut vastuussa vaan yhteiskunta joka ei ymmärrä nettiä. Miksei esimerkiksi poliiseja koulutettu Jokelan jälkeen tunnistamaan piirteitä? Niinikään Kauhajoen jälkeen selvisi, että useimmat poliisit eivät pääse nettiin. Ja jos päsevät, niin eivät nimenomaisesti esimerkiksi YouTubeen, joka on näiden aineistojen keskeinen levityskanava.

Ylläesitetyllä Nappi-mallilla jokainen pääsisi keskittymään omaan osaamiseensa: kansalaiset erottamassa fanittamisen ja sekopäisyyden; palveluiden ylläpitäjät erottamassa hullut genreistä ja trendeistä ja lopulta poliisi mähkimässä myöntääkö aseenkantolupa tai ei – edellisiin tasoihn ja niiden käsityksiä kuunnellen.

Ja sitten lopuksi se 4. Tein heti Kauhajoki-tragedian jälkeen iltapäivällä pika-verkostoanalyysin. Kävin manuaalisesti läpi hieman koulusurmia fanittavia tunnereita ja jo Jokelan myötä tapettuja tunnareita YouTubessa, uusia tunnareita etc. Ruudullani oli selkeä kuva näiden hullujen verkostosta netin sisällä ja aktiviteetit sivutuotteena. Pari päivää käsityötä tai keskinkertainen kaivuri (crawler) tuottaisi näkyviin koulusurmafanien perusverkoston netissä. Sen pohjalta voisi sitten joku asiantuntija jatkaa itse uhkan arvioinnissa.

Yksittäisten poliisien määrä ei riitä millaan, vaikka niitä olisi 100 000. Mallia kokeiltiin taannoisessa Itä-Saksassa. Oleellista olisi hajauttaa toiminta eri tahoille, kunkin tahon erityisosaamista hyödyntäen.

Written by kariahintikka

maaliskuu 12, 2009 at 1:58 am

Kategoria(t): crowdsourcing