Ylen A2 Netti-ilta ja taustakanavan hyötyjä #A2ilta

Ylen A2 Netti-ilta-paneeli 29.3.2011 tarjosi oivan tilaisuuden testata väitöskirjani – ja blogini – hypoteeseja ja havaintoja. Esimerkiksi Ylen Homoilta johti massiiviseen irtisanoutumiseen evankeli-luterilaisesta kirkosta. Netti-ilta ei näyttänyt vielä olevan arkistossa.

Kyseessä oli siis kaksituntinen aiheesta Muuttaako sosiaalinen media maailmaa. Toisistaan erilliset kokonaisuudet – tv-panelistit ja heitä kommentoiva netti Twitterissä – tarjoavat monipuolisesti tulkittavaa, kuten esm @J1one eli Jouni Junkkaala Tietoviikosta ehti jo koostaa.

Blogini ja väitökseni kannalta Netti-ilta twittuiluineen ei varsinaisesti edusta joukkoälyä tai verkkovoimaa, joissa molemmissa on päämäärä, tehtävä tai tavoite eli toiminnalla on jokin tarkoitus. Toisaalta Netti-ilta nettilaajennuksineen osaltaan vahvensi – tai toteutti – casena verkkovoiman, itseorganisoitumisen, joukkoälyn sekä yleisemmin netin ja sosiaalisen median lainalaisuuksia ja mekaniikkoja.

Joukkoälyn toimivuus tv-ohjelmassa

James Surowieckin joukkojen viisauden (The Wisdom of Crowds) edellytyksistä täyttyi kolme sekä studiossa että netissä: a) osallistujien näkemyksissä oikeasta informaatiosta on diversiteettiä eli hajontaa, b) ne ovat riippumattomia toisistaan, c) osallistujat soveltavat omia tai paikallisia tietojaan ja d) näkemykset aggregoidaan eli kootaan keskitetysti. Koostaja voi olla sinänsä yksittäinen ihminen, organisaatio, liike tai muu toimija.

Hublla eli taustakanavalla tarkoitan nettikommunikaatiovälinettä tai -kanavaa, joka kootusti ja keskitetysti välittää viestit kaikilta kaikille ja tukee toiminnan integroitumista. Eli Surowieckin edellytystä d).

Studiossa tosin diversiteettiäkin oli vaalien vuoksi vähemmän. Monet ilmeiset panelistit ovat vaalikaranteenissa ja Netti-illan lähetysajankohta ei ollut edellytyksiltään parhautta. Lisäksi voidaan olla montaa mieltä, pääsivätkö analyyttiset esiin noin isolla joukolla ja keskustelunomaisella formaatilla, missä teemoja oli liikaa [Lisätty 110330-1645: panelisti *Jussi Lähde* kommentoi tapahtunutta osaltaan]. Tykkäyksillä, diggauksilla ja peukuilla on oma roolinsa joukkoälyn aggregoinnissa ja niitä ei käytetty tässä.

Twitteristä ei ole taustakanavaksi

Sekä netistä että studiosta uupui kuitenkin hubi eli taustakanava, jossa tehdään Surowieckin tarkoittama aggregointi ja synteesi joukon aivoituksista. Tv-ohjelmassa tämä on usein toimittaja. Netissä se voi olla periaatteessa kuka vaan. Mutta nykyään se hoituu automaattisesti taustakanavaa käyttämättä.

Twitter on armoitetun murheellinen taustakanavaksi. Käyttöliittymänsä ja viestinnän esitystapansa vuoksi se sopii tehokkaaseen mobilisointiin ja massaviestintään mutta ei esimerkiksi keskusteluun, toiminnan organisointiin tai koordinointiin, työnjakoon tai dokumentointiin.

Taustakanavaksi sopii sellaiset nettityökalut ja -välineet jotka käyttävät jollain tavalla rakenteistettua keskustelun esittämistapaa tai muuta jäsennystapaa. Onnistuneissa verkkovoima-tapauksissa niitä on olleet esimerkiksi blogit, G Maps, IRC, Qaiku / Jaiku sekä foorumit kuten MuroBBS.

Taustakanavan hyötyjä

Yksistään crowdsourcing eli joukkouttaminen Qaikussa ja ammoin Jaikussa demoavat taustakanavan rooleja, kuten

• keskusteluista saa nopeasti käsityksen myöhemminkin – ja niiden aikana
• niihin on helppo linkittää ja niitä on helppo jakaa ja tallentaa
• uudet osallistujat pääsevät nopeasti mukaan
• saa käsityksen mitä tiedetään ja mitä on jo tehty
• aineistot on saatavilla helposti uusiokäyttöön

Konkreettinen esimerkki Twitterin heikkoudesta taustakanavaksi on että tarvitaan @J1onen tai tämän kaltaisia blogimerkintöjä jotta saisimme edes jonkinlaisen käsityksen mitä 29.3.2011 #A2ilta-floodissa tapahtui. Säiettä on työlästä saada helposti käsiinsä, ihmisten kommentit menevät ristiin ja niitä retwiitataan – turhaan etc.

Facebookissa Netti-ilta-keskustelu hajosi Twitterin tapaan hieman samoista syistä henkilövetoisiksi atomeiksi, kuka nyt sattui tuntemaan kenetkin ja kommentoimaan minnekin. Periaatteessa FB:n Sivu voi koota jotenkin keskusteluja, mutta senkin käyttöliittymä on varsin vaatimaton näihin tarkoituksiin.

Henkilökohtaisesti – ei tutkimuksellisesti – on varsin nahkeaa, että esimerkiksi Qaikua on käytetty jo vuosia kollektiiviseen keskusteluun live-lähetysten aikana. Twitter ja Facebook ovat ilmeisesti niin vaivattomia, mutta väline per tarkoitus ja lopputulokset ovat jossain määrin riippuvaisia käytetyistä välineistä, kuten vaikkapa Irakin kansannousu meni mönkään 209 samasta syystä. Kts. analyysini Journalismikritiikin vuosikirjassa 2010.

Tuoreehkona Qaiku-esimerkkinä Egyptin kansannousun liveseuranta kollektiivisesti. Taustakanavasta tarkemmin esimerkiksi verkkovoiman esittelyssä maksuttomassa kokoomateoksessa Verkostojen liikettä sekä Somus-hankkeen loppuraportissa (eng).

Sosiaalinen media – yhteisö vai verkosto

Vaalivalvojaiset on tulossa ja Qaiku / Jaiku on ollut mitä loistavin taustakanava jo vuosia livetapahtumien kokemisessa ja kommentoinnissa kollektiivisesti. Olisi metkaa jos ihmiset vaivautuisivat käyttämään Qaikua vaaleiss 2011 ellei ole erityistä tarvetta käyttää esm Hommaforumia.

Sosiaalisen median yhteisöllisyys– keskustelun voisi kuitenkin hiljalleen kuopata Twitterin ja Facebookin osalta. Ne tukevat ensisijaisesti yksilövetoisia tilapäisiä verkostoja, ei pitkäjänteistä yhteisöllisyyden syntymistä. Analyyttiset ja viihdyttävät laajan joukon keskustelut ja toiminta hajoavat hetkittäisiksi pisaroiksi ja purskahduksiksi käytännössä arkistoimattomiin statusvirtoihin. Aiheesta tarkemmin lähiviikkoina, kirjoitin siitä Seppo Kangaspunnan tuliterään antologiaan Yksilöllinen yhteisöllisyys (tampere University Press 2011).

Vanha hakkerisananlasku sanoo: ”Netissä jokainen saa sanoa mitä huvittaa ja kenenkään ei tarvitse kuunnella sitä”. Twitter ja Facebook toteuttavat periaatetta kouluesimerkkeinä.

Arvio: Eroa kirkosta

Eroa kirkosta on tunteita kuohuttava kuvaus uskonnon ja nyky-yhteiskunnan yksilön välisistä jännitteistä. Formaattina teos edustaa modernia, jatkuvasti läsnäolevaa teosta, jolla ei periaatteessa ole loppua. Draaman kaari onkin rakennettu oivaltavasti henkilökohtaiselle tasolle: katsoja koukutetaan taitavasti kokemaan, josko hänellä olisi ristiriitatilanne ja hän voi kokea eroamisen tunteen henkilökohtaisesti. Valitettavasti teos ei oikein kestä uudelleenkatselua vaan uudelleenkatsomiseksi pitää ensin katsoa Eroa kirkosta vaihtoehtoinen spin-off Liity kirkkoon.

Vähäeleisyydessään Eroa kirkosta ehdottomasti parasta antia on käytännön mahdollisuus toimia netissä pelkän Tykkää -täpän sijaan. Voidaankin sanoa, että ilman tätä toimintaoptiota kokonaisuus olisi jäänyt varsin vaisuksi.

Yle on ilmoittanut vähentävänsä kotimaisen dokumentaatiotuotannon ostorahoja lähivuosina. Tämä on varsin valitettavaa, mutta onneksi rahaa sentään vielä riittää TV2:n Homoillan tapaisiin yhteistuotantoihin kansalaisliikehdinnän kanssa. Eroa kirkosta -teosta on toteutettu jo vuosia samalla perusformaatilla. Homoilta ammattinäyttelijöineen tarjosi formaatin kaipaamaa uudistumista. Eroa kirkosta -teosta täydennettiin Homoillassa onnistuneesti politiikalla sekä seksuaalinen vähemmistö -kortilla, mikä ei ollut juolahtanut alkuperäistekijöiden mieleen. ’Homoilta’ sellaisenaan vakiintunee uudissanaksi viittaamaan asiaan, jolla ei ole yhtään mitään merkitystä yhtään minkään suhteen, mutta on voimakkaasti henkilökohtainen ja aiheuttaa valtaisan hässäkän. Odotamme Kielikellon määritelmää homoillalle.

Eroa kirkosta peilautuu kiinnostavasti toiseen tuoreeseen ensi-iltaan Yleislakko 15.10.2010 (arvio tästä). Jos Yleislakko olisi vastannut toteutukseltaan kirkosta eroamista ja olisi esimerkiksi mahdollistettu lakkoilu netissä painikkeella, niin Yleislakon loppu olisi voinut olla tyystin toinen. Kiintoisaa on myös nähdä mikä on Ylen seuraava yhteistuotanto: Veroilta? Valtioilta? Perheilta? Työpaikkailta? Eroaminen on nyt muodikasta ja jostain suomalaisen pitäisi saada erota, mielellään kerran viikossa, jotta illuusio yksilöllisyydestä säilyisi.

Suitsuttelua ansaitsee myös teoksen esimerkilliset erikoistehosteet: ennakoiva tilastointi. Se ei tyydy vain toteamaan eronneiden määrää vaan sisältää myös ennusteen eroavien määrästä. Tämä edustaa uudentyyppistä ajattelua kansalaisliikehdinnässä ja aktivoi osaltaan suoraan toimintaan. Toivottavasti muutkin kansalaisliikehdinnät hyödyntävät tätä piirrettä. Olisi esimerkiksi kiintoisaa nähdä ennuste teoksesta PvV eli Persut vastaan Vihreät – Apupuolue iskee (arvioitu ensi-ilta 17.4.2011). Nettiperimätiedon mukaan Dark Horse Comicsilta onkin jo tulossa PvP-sarjakuva ja 20th Century Foxilta jatko-osa.

Masinoinnin näkökulmasta Eroa kirkosta – Homoilta-laajennusosalla – on vuoden ehdottomia merkkiteoksia. Olisi enemmän kuin suotavaa, että sen toteutustapa saisi jäljittelijöitä kotimaisessa kansalaisliikehdintä -tuotannossa. Kaduille ja jonoihin ei keräänny enää kuin Suomen ulkoistettu sosiaalipolitiikka. Vallankumous ja suora toiminta pitäisikin tarjota nimenomaan netitse nautittuna, omalta kotikoneelta tai mieluiten työajalla.

Kiitämme ja moitimme (+ + +/- – -)

• Alkuperäiset kätilöt: – Tekijät löytää hieman kaivamalla, mutta voisivat olla näyttävämminkin esillä edes saitilla
• Ankkuriobjekti: + + + Esimerkillisesti valittu. Konsepti on helppo viedä kansainvälisille markkinoille
• Fokus ja tavoite: + + + Selkeä ja konkreettinen
• Hubi: – – -: Toimintaa ei kanavoida missään, mutta kantaaottava sisältö tukee erittäin tehokkaasti viraalimarkkinointia
• Kätilöinti: + + + Joukkoviestimet valjastettiin onnistuneesti tekijöiden pysyessä taustalla
• Sitouttaminen: + + + Teos tarjoaa suoraa toimintaa netitse eikä tarvitse mennä häpeilemään seurakunnan kansliaan erolapun kanssa

Mikä on oma arviosi Eroa kirkosta:sta? Ole hyvä ja kirjoita arviosi tai anna palluroita 1-5.

Puolueiden tulevaisuutta netissä

Rauli Mickelsson (Turun yliopisto) toimittaa kiintoisaa opusta puolueiden tulevaisuudesta. Teoksen luonne on tulevaisuudentutkimuksellinen ja aikahorisontti on vuosi 2020. Olen nähnyt muista kirjoituksista vasta otsikot, mutta vaikuttaa oikein lupaavalta. Kirja tehdään yhteistyössä Oikeusministeriön demokratiayksikön, Turun kauppakorkeakoulun tulevaisuustutkimuskeskuksen ja Turun yliopiston valtio-opin laitoksen kanssa ja julkaisijana on Oikeusministeriön demokratiayksikkö.

Sain luvan laittaa oman tekstini etukäteen nettiin: Kansalaiset, liikkeet, puolueet ja internet. Tutkimusparven luonteen mukaisesti tekstiä voi kommentoida – ja on jo kommentoitukin – suoraan tekstin sekaan. Tottumattomalle lukijalle tämä voi aiheuttaa hieman disorientaatiota. Yhtenä ratkaisuna kehitämme Somus -hankkeessa KommentoiTätä -mashupia, jossa tekstiä voidaan helposti kommentoida eri tasoilla.

Teksti jakaantuu kahteen osaan. Ensin käyn läpi mielestäni neljää keskeistä kehityssuuntaa 2009 – 2020, ensisijaisesti OECD-tyyppisissä maissa:

• Yksilöllistyminen ja henkilöistyminen
• Kansalaisten pragmaattinen omatoimisuus
• Internetin politisointi
• Puolueorganisaatiosta itseorganisoituvaan joukkoälyyn

Jälkimmäisellä puoliskolla tarkastelen skenaariona, miten netti vaikuttaisi puolueisiin jos se olisi täysipainoisesti käytössä?

Skenaarioon ei ole valittu kaikkia mahdollisia nettiteorioita tai netin ominaispiirrettä vaan neljä tällä hetkellä varsin suosittua, jotka ovat herättäneet kiinnostusta organisaatioissa: crowdsourcing, joukkoäly, mittakaavaton verkosto (1-9-90 -sääntö) ja wiki. Nämä ominaispiirteet selitetään tekstissä esimerkkeineen, mikä pidentää tekstiä oleellisesti, mutta toisaalta tekstin lukemiseen ei tarvita ennakkotietoja.

Oletuksena on, että puolueelle on keskeistä, miten se päättää artikulaatiostaan eli mielipide- ja arvopohjastaan sekä tapa, miten artikulaatio muodostetaan. Näkökulma on puhtaasti internet, jonka edelläkuvatuista neljästä ominaispiirteestä on johdettu eri puoluemalleja skenaariolla, kun puolueet käyttävät internetiä täysivoimaisesti. Skenaariota ei ole johdettu puolueiden nykytilasta internet-ympäristöön.

Muodostetut mallit ovat geneerisiä so. sopivat minkä tahansa organisaatiotyypin (hallinto, liike-elämä jne.) skenarointiin. Esimerkiksi monet suuryhtiöt, kuten IBM, Lego ja Procter & Gamble ovat jo omaksuneet menestyksellisesti näitä malleja organisoitumisessaan ja toiminnassaan.

Skenaario ei ole tarkoitettu varsinaiseksi teoriaksi tai malliksi vaan työkaluksi mille tahansa organisaatiolle oman tulevaisuuden toiminnan jäsentämiseksi esimerkiksi strategiaa suunniteltaessa tai innovaatiotyöpajoissa.

Arvio: Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä – 01111

Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä Mika Mannermaa Tulevaisuusvaliokunta, Eduskunta 2006 Maksuton ISBN: 978-951-53-2921-9 (pdf-versio) Verkkovoimaa -binääriarvio: 01111 Verkkovoimaa-arviointiperusteiden selitys tästä.

 

Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä on rinnakkaisjulkaisu tulevaisuusvaliokunnan teettämälle kokoomateokselle Demokratia ja tulevaisuudet (arvioon tästä) eduskunnan 100-vuotisjuhliin 2006. Nyt arvioitava, Mika Mannermaan yksinään tekemä teos kannattaa kuitenkin lukea ensin, jos demokratia yhdistettynä tulevaisuudentutkimukseen ei ole ominta ydinosaamista.

Rinnakkaisjulkaiseminen toimii tässä tapauksessa meheväisesti. Jäin kaipaamaan mainiosta, mutta skenaarioiltaan aneemisesta kokoomateoksesta enemmän kirkkaita skenaariokuvioita ja reippaampaa menoa. Mannermaa tapansa mukaan tarjoaa niitä ja megatrendejä viitekehyksenä tarkastellessaan demokratian tulevaisuuttq ja fokusoiden Suomeen. Toisin kuin sisarellinen kokoomateos, Mannermaa visioi paikoitellen vuoteen 2017 – eduskunnan 200-vuotisjuhliin asti. Siistiä. Edelleen, kokoomateoksessa talouden ja demokratian suhdetta käsiteltiin lähinnä vetämällä pataan usean artikkelin voimin USA:a ja uusliberalismia (tässä järjestyksessä). Mannermaa tuo selkeästi ja nyansoidummin esiin talouden ja demokratian kiistattoman kytköksen.

Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä on asiantuntijan ja konsultin tekemä hallittu kokonaisuus. Ensin esitetään iso kuva – globaalit ja suomalaiset medatrendit, sitten tarkennetaan eri teemoihin ja lopuksi johtopäätökset ja suositukset. Vaikka rakenne on perinteinen, niin sekä visiot että suositukset eroavat kuitenkin selkeästi edukseen verrattuna vaikkapa keskivertoselvitysmiehen tekemään esiselvitykseen (milloin näiset saavat tehdä niitä?)

Paradigman muutosta pukkaa

Opus on sisällöltään järkälemäinen, mikä on normaalia, kun tarkastellaan megatrendejä. Mika Mannermaa ahtaa sujuvasti luettqvaan 160 sivuun. Vaikka blogimerkintä voi olla periaatteessa rajaton, niin pelkkä kirjan teemojen ja detaljien listaaminenkin kävisi työstä. Jos arvioni alku ei vinkannut riittävän selkeästi, niin tämä teos kannattaa silmäillä itse. Toisin kuin esimerkiksi tuore Verkkovalta (Groundswell), tätä ei kannata puristaa pariin palluraan tai taulukkoon. Paatuneet tulevaisuudentutkijat ja ennakoijat voivat toki aloittaa noin sivulta 100, mahdollisista uusista ideologioista. Mutta lopun skenaariot vuosille 2007 – 2107, johtopäätökset sekä suositukset eivät ole mikään executive summary.

Keskeisiä, läpi teoksen tarkasteltuja teemoja ja skenaarioiden ydinelementtejä ovat muun muassa globaalin demokratian ja hallinnon tarve; vähemmistöjen muutos enemmistöksi ja tätä kautta yhteiskunnan muuttuminen monikoksi, riskiyhteiskunta; yksilöllisyyden ja heimoistumisen kasvu sekä demokratian järjestäminen enemmän tai vähemmän sähköisesti kaikilla tasoilla.

Kuten velijulkaisussa, kuhnilaista paradigmanmuutosta on ilmassa niin taloudessa, demokratiassa, asenteissa, ikääntymisessä, käyttäytymisessä ja ylipäänsä yhteiskunnissa. Mannermaa paikantaakin Suomen kehityksessä tämänhetkisen siirtymän 1980-luvun tietoyhteiskunnan varhaisvaiheesta kakkosvaiheeseen, jolloin alkaa jo tapahtua kiihtyvään tahtiin. Bioyhteiskunta odottaa vuoden 2025 tietämisillä ja fuusioyhteiskunta 2050 tienoilla (s. 23 kaavio).

Teräviä oivalluksia

Teoksen monista yksittäisistä helmistä esimerkkinä sivun 61 taulukko Demokratian tulevaisuusparadoksit. Se vertailee tulevaisuusajattelun sekä vallitsevan (edustuksellisen) demokratian ja sen käytäntöjen tyystin vastakkaisia intressejä. Onnistunut (puolue)politiikka – so. vallassapysyminen itse asiassa vaatii lyhytnäköisiä ja nopeita ratkaisuja teollisen aikakauden lähtökohdista. Pitkäjänteinen tulevaisuusajattelu on itse asiassa haitallista puolueiden nykytoiminnalle. Että näin LOL. Niin ikään esimerkiksi kirjan esittämistä uusista ideologioista (s. 108 – 115) esimerkiksi uusmarxismi on jo alkanut nostaa partaansa prekariaatin liepeillä.

Mika Mannermaa viljelee ilahduttavan hedelmällisesti sarkasmia ja ironiaa nyky-yhteiskunnan teollisen aikakauden rippeille, joista esimerkiksi vakiintuneet puolueet tarraavat edelleen tiukasti kiinni. [Teollisena aikana perustettujen] ”Puolueiden ohjelmien hiominen ja kiillottaminen tuottaa aatteellisesti teräviä ratkaisuja ongelmiin, jotka pääosin eivät ole enää relevantteja”. Tai että kansallisvaltion ideaali korostuu Suomen puolueiden nimissä.

Kokonaisesityksen ainoa lievä miinus tulee sinänsä veikeästä ideasta heitellä yksittäisiä täkyjä aiheista tekstin sekaan ikään kuin nostoina tai vinjetteinä. Toteutus ei kyllä napannut itselläni vähääkään. Heitoissa lienee tavoiteltu erilaisia ajattelumaailmojaja puhetyyleineen, mutta onnistuminen olisi kyllä vaatinut erillistä draamankirjoitustaitoja. Toisinaan heittoja käytetään perinteisesti, kuten ytimekkääseen sanaselitykseen. Parhaimmillaan ne voisivat toimia esimerkiksi innovointipajojen inspiraationa.

”Me emme odota. Mikä on jono?” (instantismi) ”Pieni ennuste: pahviset vaalijulisteet häviävät katukuvasta jo lähitulevaisuudessa. ”Ympäristösaastetta,”, sanovat ihmiset” (vaalimainonnan siirtyminen digimediaan).

Täydennystä teokseen =)

Oikeastaan ainoa paketti, mikä Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä -teoksessa jäi hieman mähkityttämään, on työn, talouden ja vaihdannan käsittely. Tehdessäni opusta Tieto – neljäs tuotannontekijä : tehtaasta televirtuaalisuuteen (1993) päädyin joltisenkin käsitykseen – en mitenkään ensimmäisenä – että (länsimainen) yhteiskunta järjestyy ja organisoituu aina kulloisenkin tuotannon, työn ja sen keskeisimmän raaka-aineen kautta.

Mika Mannermaa kyllä huomioi esimerkiksi siirtymisen sisältöintensiiviseen tuotantoon. Käsittely jää kuitenkin varsin yleisluontoiseksi suhteessa siihen, miten hän kokonaisuudessaan tarkastelee netin roolia. Toisaalta on hieman harmikin, että teos ilmestyi 2006 juuri ennen kuin alkoi teosten tulva crowdsourcingista, joukkoälystä, produsagesta, wikinomicsista. Web 2.0 (2004) olisi kyllä ollut jo tarjolla.

Immateriaalinen tuotanto ja jakelu tuottaa uudentyyppisiä työn organisoinnin muotoja ja erityisesti kollektiivista toimintaa, ellei peräti joukkoälyä. Yhä useampi fyysinen artefakti muuttuu tuotteesta palveluksi, kuten vaikkapa Spotify korvaa peruskuuntelijan cd-kokoelman. Perinteinen raha korvautuu osin ilmaistalouden (freeconomics) uusilla vaihdntavälineillä, joista yksi keskeisistä on identiteetti ja nettimaine, kuten esimerkiksi J. D. Lasica tai Tero Heiskanen kirjoittaa. Miten tämä sitten liittyy demokratiaan?

Kohtuullisessa määrin. Siirtymä teollisista aloista palveluihin on jo tuottanut paitsi prekariaatin niin myös maltillisempia pätkätyöläisiä. Vasemmisto tuskastelee kannatuslukujensa kanssa, mutta kieltäytyy laajasta kannattajapotentiaalistq, vaikka kaupan kassaa voisi jo melkein kutsua teolliseksi ammatiksi.

Viime vuosina on pukannut Piratpartietia, Tietoyhteiskuntapuoluetta, Wikipuoluetta ja Piraattipuoluetta. Joku niistä jää henkiin. Yhteiskuntaan on jo syntynyt uusi kokonaiskehystys (framing), jota esm EFF (Electronic Frontier Foundation) on ajanut vuodesta 1990: (netti)ilmaisunvapaus, yksityisyys, tietoturva, identiteettivarkaudet, älyllinen pääoma ja omistussuhteet, tekijänoikeudet, lähdesuoja etc.

Mutta EFF ei ole puolue. Vihreät olivat Mannermaan mukaan viimeinen teollisen ajan puolue. Moni vihreitä äänestänyt on pahoittanut mielensä vihreiden äänestyskäyttäytymisestä eduskunnassa. Ehkäpä vihreät toivovat bioyhteiskunnan aikana, että olisivat olleet sen ajan ensimmäinen puolue.

On selvää, ettei kaikkea saa ahdettua 160 sivuun, mutta skenaarioiden kannalta tämä linja tarjoaisi runsaasti mahdollisuuksia. Miltä näyttää kasvuhakuinen talous jos ihmiset laajassa mittakaavassa a) tekisivät tuotteensa ja palvelunsa itse tai kollektiisesti b) ostaisivat niitä toisiltaan – tai toisilta kollektiiveilta – ja maksaisivat niistä muulla kuin pankkiin talletettavalla rahalla? Esimerkiksi Aasiassa yleistyy tapa säästää puheaikaa ja myydä se eteenpäin vaikkapa elokuvalippuja vastaan.

Mustekynä ei tartu sivuihin, mutta sivut irtoavat sitäkin juhlavammin

Käytettävyyden osalta Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä -paperiversion juhlapaperiin ei oikein merkinnät tartu velijulkaisunsa tavoin. Mutta vastaavasti liimaselkäiset sivut irtoavat sitäkin juhlavammin.

Ammattikäytössä irtonaisista sivuista koostuva kirja ei järin eroa tulostenivaskasta muuta kuin laadukkaampina kansina. Paloivatko eduskunnan rahat Lipposen masinoimaan valokuvakirjaan vai eikö teosta olekaan tarkoitus kuin silmäillä varovasti. Jonkinlainen edes piskuinen hakemisto olisi siis ollut paikallaan eri teemojen onkimiseksi myöhemmin esiin.

Verkkovoimaa -blogi suosittelee. Tanakkaa mutta helposti omaksuttavaatavaraa holistisella ja innovatiivisella otteella megatrendeistä, kuten tulevaisuudentutkijan mielestäni kuuluukin. Fokuksena Suomi ja sen demokratia, globaalia näkökulmaa unohtamatta. Kokonaisvaltaisen käsittelyn myötä teoksesta on haasteellista nostaa yksittäisiä lukuja tai jaksoja esimerkiksi opetus-, tentti- tai innovointikäyttöön, mutta niitäkin löytyy, kuten ylläesitetyt kaaviot, eri skenaariot sekä lopun suositukset.

KARI A. HINTIKKA

Kirjoitus on julkaistu alunperin Verkkovoimaa -blogissa (terppa Facebookille ja walled garden -linjalle, joka yrittää ahmia ja sulauttaa kaikki netin sisällöt itseensä mainitsematta alkuperäisiä lähteitä)

Arvio: Demokratia ja tulevaisuudet – 01111

Demokratia ja tulevaisuudet Mika Mannermaa, Jim Dator & Paula Tiihonen (toim.) ISBN: 951-53-2918-1 (pdf-versio) Tulevaisuusvaliokunta, Eduskunta 2006 Maksuton Verkkovoimaa -binääriarvio: 01111 Verkkovoimaa-arviointiperusteiden selitys tästä.

 

Demokratia ja tulevaisuudet on eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan tilaustyö edellisen instituution 100-vuotisjuhliin 2006. Kokoomateoksen toimittajat mukaanlukien, kirjoittajina on parikymmentä enemmän tai vähemmän tulevaisuudentutkimuksen guruja, mutta minimissään asiantuntijoita. Verkkovoimaa -binääriarvio antaa varsin hyvän kokonaissaldon, mutta klassikoksi tästä ei sentään ole. Esimerkiksi innovatiivisuus on muutaman kirjoittajan varassa.

Teoksen rinnalla julkaistiin Mika Mannermaan raportti Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä, josta on erillinen arvio. Itse asiassa, jos tulevaisuudentutkimuksen ja demokratian yhdistelmä ei ole ominta alaa, niin Mannermaan oma kirja kannattaa lukea ennen tätä.

Kunnianhimoisena tavoitteena on peilata demokratian tulevaisuuksia aina 200-vuotisjuhliin asti. Kolme kirjoittajista hyytyy ruotimaan USA:n nykyistä (siis 2006) uusliberalistista nuorempaa pensasmeininkiä ja näiltä osin tulevaisuudentutkimus on vanhentunut käsiin Obaman sekä globaalin laman voitettua 2008. Onneksi suurin osa kuitenkin paneutuu teoksen otsikon mukaiseen tutkimukseen ja pohdintaanTarjolla on virkeä sekä syvällinen, mutta helposti omaksuttava paketti aiheestaan moniin eri käyttötarkoituksiin.

Monipuolista tarkastelua – sisäistä demokratiaa unohtamatta

Kokonaisuuden helmistä vastaavat Sohail Inayatullah ja Ruben Nelson. Molempia yhdistää syvällinen käsitys ihmis(kunnan)kehityksen suuntaviivoista, tarkka analyysi nykytilasta sekä konkreettiset hahmotelmat demokratian järjestämiseksi tuleaisuudessa. Ja mikä keskeistä, ihmisen sisäisen demokratian pohdinta menemättä kahlilgibranilaisiin mystisiin aforismeihin. Monet muutkin teoksen artikkelit painottavat, että demokratia on itse asiassa vain muoto tai menetelmä hallinnon järjestämiseksi, mutta varsinainen demokratia syntyy jostain aivan muualta ja esiintyy niin työpaikoilla kuin perheissäkin.

Clement Bezold tekee katsauksen ennakoivasta demokratiasta amerikkalaiscasejen kautta. Sinänsä olisi toki ollut suotavaa, että kokeiluja ja kehittyneitä käytäntöjä olisi vertailtu vaikkapa Tanskan Teknologirådetiin, mutta nykymuodossaankin katsaus on mainio yhteenveto.

Takuya Murata pohtii demokratiaa ja sen tulevaisuutta Intiassa ja Kiinassa. Lattialla kieriskellään, kun Murata kertoo Intian hoitaneen vaalit jo 2004 *miljoonalla* äänestyskoneella. Suomessa yhdelläkin saatiin hukattua parisataa ääntä 2008.

Muratan ja joidenkin muidenkin kirjoittajien viesti on selvä. OECD-demokratian myynti-ihmisten tarjonta ei välttämättä kiinnosta esimerkiksi Aasian maita vaan Kiinan mallista voi tulla myyntimenestys, useista syistä. Youngsook Park Harmsen ja Yongseok Seo tekevät sukupolvianalyysin (ikäkohortit) Etelä-Korealle ja tuottavat neljä skenaariota. ”Aasialaisille arvoille perustuva” tai konfutselainen demokratia on mielenkiintoinen kehityssuunta. Osallistujavolyyminsa puolesta siitä voi tulla ihmiskunnan suosituin demokratiamuoto. Teos kokonaisuudessaan tuo ansiokkaasti esiin, että tällä vuosituhannella sekä EU että USA saattavat jäädä nakkikioskeiksi niin demokratian tuotannossa, jakelussa kuin myynnissäkin.

SIMAD (Single Individual being Massively Destructive)

Itse pidän tulevaisuudentutkimuksessa ja ennakoinnista oikeastaan eniten kristallinkirkkaista harhanäyistä, joita kirjoittelen toisinaan itsekin Mikrobittin kolumniini. Tyyppiesimerkki on vaikkapa Freeman Dysonin idea tulevaisuuden lapsista rakentelemassa uusia lemmikkieläinrotuja geenejä yhdistämällä tai tankit kotona, joissa kasvatetaan lihaa siinä missä viherkasvejakin. Selkeät visiot auttavat esimerkiksi innovointityöpajoissa konkretisoimaan kehitystä, miten sinne päästäisiin tai voitaisiin välttää.

Tällä kertaa scifi-osastosta vastasi lähes yksinään Jerome C. Glenn. Ray Kurzweiliin ja singulariteettiin viitataan joitain kertoja, mutta aika hätäisesti ja pihtaillen. Glenn listaa oivaltavasti tulevaisuuden uhkia, kuten järjestäytyneen rikollisuuden torjunta, kansainvaellukset ja siitä seuraava hallintojärjestelmien romahtaminen, informaatiosotien vaikutukset sekä jokamiehen massatuhoaseet (SIMAD).

SIMAD (Single Individual being Massively Destructive) ei tarkoita mitään koulusurmaajien kaltaisia nilpiöitä vaan harhaisia yksilöitä, jotka voisivat poistaa esimerkiksi New Yorkin tai San Franciscon kartalta bio-, nano-. neutroni- ja seismisillä aseilla.

Glennin mukaan SIMADien torjumiseen voidaan harkita kolmenlaista lähestymistapaa: 1) tekninen monitorointi ja puuttuminen, 2) soluttautuminen ja ilmiantajien käyttö, 3) sekä koulujen, julkisen terveydenhuollon ja turvatoimen tietojen integrointi ja monitorointi. Oivaltavasti hän huomauttaakin, että ”Kaikki nämä voisivat kasvaa alkuperäisen mandaattinsa ulkopuolelle megasysteemiksi, joka selvästi uhkaisi demokratian tulevaisuutta.” Epäilemättä. Tässä olisi jo valmis scifi-sarjan konsepti.

Alexander I. Agejev taasen on hahmottanut monifaktorianalyysilla Venäjän historian hämmentävän selkeisiin 400-vuotisiin jaksoihin, joiden sisällä on 80-vuotisia alisyklejä. Kunnioitettavaa työtä, mutta olettaisi tuolta pohjalta olevan helppo ennakoida Venäjän tulevaisuus vaikka 800v eteenpäin. Agejev lupaakin otsikossa ennakoida 2080 asti, mutta ennakointi jää valitettavan vaisuksi.

Peter H. Mettlerin kirjoitus on niin lennokas ja nitroahdettu, että hän olisi tarvinnut oman kirjan. Teksi esittelee varsin laajan skenaariokehikon ja järjestää siinä sivussa myös konkreettisesti globaalin maailmanhallinnon.

Monikäyttöinen teos

Demokratia ja tulevaisuudet -paperiversion juhlapaperiin ei oikein merkinnät tartu. Jonkinlainen edes piskuinen hakemisto olisi ollut paikallaan. Demokratian yhteydessä puhutaan usein moniäänisyydestä. Tämä teos luettaessa kuulosti kyllä aika yksiääniseltä sikäli, että monet tekstit vaikuttivat kuin saman kirjoittajan käsistä. Kääntäjää tai kääntäjiä ei erikseen mainittu, mutta yleisvaikutelma oli jokseenkin aneeminen.

Itse keksin teokselle runsaasti käyttötapoja saman tien. Se sopii muun muassa lähteeksi, innovointityöpajojen valmistautumisaineistoksi sekä opetuskäyttöön. Työpajoihin ja opetuksiin osallistuville ei ehkä nappaa koko kirja kerralla, mutta teoksen luonteen vuoksi se tarjoaa erittäin runsaasti 1-3 artikkelin variantteja eri tilanteisiin ja aiheisiin, kuten vaikkapa sukupolvet, arvot globaalihallinto, kosmopoliitit, Aasia ja ilmastonmuutos.

Verkkovoimaa -blogi suosittelee. Teoksen lievä aneemisuus täydentyy Mika Mannermaan raportilla Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä, josta lähiaikoina erillinen arvio.

KARI A. HINTIKKA
Kirjoitus on julkaistu alunperin Verkkovoimaa -blogissa (terppa Facebookille ja walled garden -linjalle, joka yrittää ahmia ja sulauttaa kaikki netin sisällöt itseensä mainitsematta alkuperäisiä lähteitä)

Arvio: Verkkovalta (Groundswell) – 01101

Verkkovalta – Voittaminen sosiaalisten teknologioiden maailmassa (kovakantinen) Charlene Li & Josh Bernoff ISBN: 978-951-885-301-8 Alkuperäisteos: Groundswell: Winning in a World Transformed by Social Technologies (2008) Original copyright © 2008 Forrester Research Inc. Tietosanoma Oy 2009 Verkkovoimaa -binääriarvio: 01101 Verkkovoimaa-arviointiperusteiden selitys tästä.

 

Harvoin joutuu aloittamaan hyvän johdatusoppaan nimen ja rakenteen ruotimisella. Aivan aluksi toteaisin, että kirjan alkuperäinen nimi ei ole järin onnistunut. Se voisi olla yksinkertaisesti Sosiaalinen media asiakas- organisaatiosuhteissa tai Sosiaalinen media organisaation toimintamallina.

Teki myös mieli hakea oksasaha. Kun kirja pitäisi sahata kahtia ja oikeastaan *maksaa* lukijalle alkupuolen Forrester-mainosten lukemisesta, niin arviosta ei tule lyhyttä.

Siispä alkuun ytimekkäästi, jotta pääsen rauhassa mähkimään kirjan erikoisia ratkaisuja. Teos Verkkovalta (2/3 siitä) on varsin hyvä, Forresterin konsulttien tekemä ja konkreettisesti johdatteleva opas siihen, miten yritykset ja muut perinteiset instituutiot saisivat sosiaalisen median lapaseensa. Lisäksi siinä on hengennostatusta ja oivia vinkkkejä niille, jotka ovat jo ehtineet takoa päätään ruutuun sosiaalisen median käyttöönoton osalta omassa organisaatiossaan.

Kilpailijoita mollataan tai sivuutetaan ne ja puffataan Forresterin omaa palveluvalikoimaa sekä omia asiantuntijoita pitkin opusta. Samalla annetaan runsaiden casejen kautta konkreettisia ja menestyviä toimi-näin -ohjeita ja -tiisereitä maksuttomasti, jotta päästään varsinaisesti laskuttamaan strategian tekemisestä prospekteille. Näinhän ne isot konsulttitalot toimivat, mutta tällä kerralla kuka tahansa pääsee osalliseksi vinkeistä kirjan hinnalla.

Kehujen jälkeen ruodintaan ja sitten taas kehumaan ennen ruodintaa.

Alussa käsitteellistä haahuilua ja kilpailijoiden ignooraamista

Verkkovalta – tai pikemminkin vaikka pohjapyörre – on teoksen mukaan ”sosiaalinen trendi, jossa ihmiset käyttävät tekniikoita saadakseen tarvitsemansa asiat toisiltaan eivätkä yrityksiltä tai muilta perinteisiltä instituutioilta.” Nurinkurisesti teos keskittyy kuitenkin siihen, miten yritykset voivat hyödyntää tätä trendiä. Jep jep.

Itse groundswell -termin ilmeinen ainoa tarve on, että Forresterin piti keksiä oma termi, koska muillakin konsulteilla on. Kuten Tim O’Reilly keksi Web 2.0:n, Jeff Howe crowdsourcingin, Alex Bruns produsagen sekä Don Tapscott ja Anthony D. Williams keksivät wikinomicsin. Valitettavasti hämäriä termejä oli jo aivan riittävästi liikkeellä ennen groundswelliakin.

Kaikissa näissä termeissä on – näkökulmasta riippumatta – sama viesti: netti on laskenut tuotanto-, jakelu- ja organisoitumiskustannuksia yksikkötasolla niin alhaiseksi, että suuret ihmisjoukot voivat operoida suurten organisaatioiden veroisina vastaavalla volyymilla ja vaikuttavuudella kuin esimerkiksi suuryritykset, mutta merkittävästi edullisemmin, koska raha ei ole ainoa motiivi.

Groundswell / verkkovalta -termiä käytetään teoksessa niin usein ja eri yhteyksissä, että sen olisi voinut aivan hyvin korvata sanoilla ”sosiaalinen media”. Siitä kirjassa on kyse ja caseissa hyödynnetään sitä: blogeja, reittausta, wikiä, yhteisöalustoja yms. Olisi oikeastaan laatua saada kirjasta sähköinen versio, jossa tämän korvaamisen voisi tehdä.

Tyyppiesimerkki kirjan kuvaamasta groundswellista lienee, kun Suomessa pyydettiin ehdottamaan itse termin kääntämistä 2008. Pistin säikeen pystyyn ammoiseen Jaikuun, sattumalta muut innostuivat ja oli aikaa ja löysimme kollektiivisesti joitain kelvollisia ehdotuksia. Se mitään groundswellia ole vaan jaikusourcingia, nykyään qaikusourcingia.

Mutta asiaan. Teoksen alku on turha sosiaalisen median ammattilaiselle tai aktiivikäyttäjälle. Alku onkin suunnattu kirjan kohderyhmälle, mutta sen kannalta käy läpi hengästyttävään tahtiin ja suppeasti kuvattuina caseina sosiaalisen median arkea välinekirjoineen. Ainakin kohderyhmälle saadaan aikaan oivallus, että ”auts, tämän kanssa tarvitaan apua”. Ja sitähän saa Forresterilta, kuten osa kirjan monista caseista ja haastateltavista osoittavat.

Nettisosiaalisuusprofiili – Forresterin mainosisku

Iso pyydys alkaa sivulta 63: Nettisosiaalisuusprofiili. Tekijät ovat rakentaneet tikapuut ja kuuden osallistujatyypn listan aktiivisimmsta passiivisimpaan. Tämä on hyvä ja konkreettinen käynnistys aloittelijalukijalle. Tavoitteena on esittää, että eri kohderyhmissä on eri aktiivisuudet eri ryhmissä. Niinpä eri tilanteisiin sopivat eri sosiaaliset median ratkaisut ja olisi tärkeätä tietää, mitä kannattaa käyttää milloinkin.

• Luojat
• Kriitikot
• Keräilijät
• Liittyjät
• Katsojat
• Passiiviset

Käytännössä lista on suoraan 1-9-90-säännöstä mutta eipä kirja muista juuri muitakaan lähteitään mainita, paitsi omiansa. Sitten juostaan läpi parikymmentä sivua caseineen, miten ratkaisuja on toteutettu eri nettisosiaalisuuksille ja eri demografisille ryhmille ympäri maailmaa. Mainiota, mutta taulukot perustuvat Forresterin omiin tutkimustuloksiin eikä niitä voi soveltaa omaan toimintaan. Paitsi tietty ryhtymällä Forresterin asiakkaaksi.

Kirja kyllä tarjoaa saitillaan maksuttoman maistiaisen nettisosiaalisuus -työkalusta, mutta sillä voi hakea profiilijaottelua vain iän, sukupuolen ja muutaman maan perusteella. Li ja Bernoff kehottavatkin hankkimaan tausta-aineiston itse ennen etenemistä seuraavaan vaiheeseen. Kirjan loppuosassa alkupuolen tikapuuhermostoa ei juurikaan käytetä vaan tuodaan esiin toinen ja paljon monialaisempi jaottelu.

Tässä vaiheessa itse teos alkaa muistuttaa jo kirjan muodossa myytävää Forresterin mainosta, mutta oikeastaan tästä kohden kirja kannattaa aloittaa.

Kirja alkoi heilutella siinä määrin käsiään, että piti alkaa hieman silmäillä muutakin kuin kirjaa. Forresterin saitilla löytyy yllämainittuja jänskiä termejä seuraavasti: groundswell (105), social media (360), crowdsourcing (12), long tail (97), wikinomics (0) ja produsage (0). G:n ”define:groundswell” löytää jotain aivan muuta ja Wikipediasta ei mitään. Alkupuolen tekstin herättämä ennakkoaistimus ei ollut aivan pielessä ja totta, tarkkaan ottaen kirjassa lukee kansilehdellä, mutta huomiotaherättämättömästi, kuin aikuisviihteen lähettämässä kirjekuoressa, että teoksen copyright on Forresterilla. Perinteisesti se saattaa olla muun muassa teoksen tekijöillä.

Olisin ollut aivan tyytyväinen, jos tämä detalji olisi vain mainittu takakannessa. Että kirja edustaa Forresterin näkemyksiä Forresterin omilla työkaluilla hankittuihin tuloksiin, jotka ovat vain Forresterin hallussa ja että kirjoittajatkin ovat ainakin olleet töissä Forresterilla. Se siitä nillityksestä :i

Vihdoin kunnon asiaan – viisi uutta toimintamallia ja -tasoa

Sivun 95: Hyödyntämisstrategiat paljastavat vihdoin koko kirjan varsinaisen koukun ja syyn miksi tätä on maailmalla ostettukin. Sitten mennäänkin tiukasti ja käytännöllisesti runsaiden casejen kautta käsiä iloisesti, mutta lukijalle hyödyllisesti heiluttaen. Kirja opastaa loput parisataa sivua selkeästi suuntaviivoja onnistumisista organisaatioiden, asiakkaiden, työntekijöiden ja sosiaalisen median välillä. Myös epäonnistumisia kuvataan ja arvioidaan mikä meni pieleen, tosin lempeähkösti. Tässä kohden ei niin enää haittaa, että moni haastateltavista on Forresterin konsultti ja varmaan iso osa caseistakin. Alkaa myös ymmärtää, miksi originaali julkaistiin Harvard Business Pressissa. En olisi kyllä alun perusteella arvannut.

Verkkovalta / Groundswell -teoksen ydin on että organisaation perinteiset toimintatavat (tai yksiköt) ovat saaneet sosiaalisen median myötä uudet vastineensta

Tutkimus	Kuuntelu
Markkinointi	Puhuminen
Myynti	Aktivointi
Tuki	Tuki
Kehittäminen	Osallistaminen

 

Näitä viittä uutta vastinetta käydään läpi luku kerrallaan, kevyimmästä vaativaan. Lopuksi teos tarkastelee sosiaalista mediaa organisaation sisäisten prosessien uudistajana.

Kirjaan on kaivettu kiitettävä kirjo caseja peruskuluttajatuotteista terveyshuoltoon. Lähinnä raskas teollisuus ja julkishallinto jäävät caseina vähälle. Casejen kuvaukseen on uhrattu aikaa, mutta aika usein ne tehdään henkilöiden kautta nippelitasolla ja suorilla blogisiteerauksilla tai sitten todella tiiviisti. Tarkoitus lienee tehdä lukijalle ihmiskasvoista sosiaalista mediaa.

Mutta aivan puhtaasti case study -mielessä kirjan esimerkit jäävät suppeammiksi kuin vaikkapa Wikinomicsissa, jossa valotetaan taustoja ja muodostuvia rakenteita – ja mikä oleellisinta, organisaatioiden välisiä verkostoja. Niinikään Verkkovalta -teoksen toiminnan ymmärtämiseksi voi suositella Clay Shirkyn Here Comes Everybodya. Tosin ei ole mikään luonnonlaki, etteikö voisi menestyä siinä mitä ei ymmärrä, jos vain toteuttaa tee-näin -ohjeita miettimättä miksi jokin asia toimii tai ei.

Lopussa on casejen sivunumerot sekä toimialan että sosiaalisen median strategian mukaan. Siistiä. Edelleen, muikeata ovat muutamat budjettilaskelmat, paljonko sosiaalinen media maksaa ja paljonko sen tuotto on, vaikka itse laskelmat ovat päähineestä. Näitä voi soveltaa monessa tilanteessa.

Kirja on siis oivallinen ja monipuolinen yleiskatsaus ja perusjohdatus, mitä kaikkea organisaatio voi tehdä sosiaalisella medialla ja mitä on tehty. Pienenä rajoitteena on, että useimmilla kirjan case-organisaatioilla on jotain, millä erottua muista: vahva brändi, ominaisuuksiltaan erottuva tuote tai palvelu, fanittavat kuluttajt tai suuri asiakasmassa. Pk-sektorin oppaaksi tai enemmän-kuin-voileipäkeksi -firmoille ei tästä ole.

Mikä siinä lähdeviittaamisessa on niin vaikeaa?

Tutkimustyön tai viitattavuuden kannalta opuksen arvo on noin nolla. Opus kieltäytyy keskustelemasta ulkomaailman kanssa. Esimerkiksi crowdsourcing sivuutetaan puolella sivulla ja kuitataan sen tarkoittavan joukolla tehtäviä mainoksia. Jep jep. Jos konsultit eivät lue alan kirjallisuutta – ydinkohdat löytyvät nykyään aina myös Wiredista – niin kuinka huumorilla pitäisi ottaa ”groundswell”? Teoksen jatko-osassa varmaan julkaistaan oma groundswell -kieli, jossa jossa ikäviä muiden havaitsemia ilmiöitä kutsutaan eufemismein ja metaforin.

Käytännössä iso osa kirjan caseista ja ’groundswellista’ on, sanotaan nyt vaikkapa crowdsourcingia (tai yhtä hyvin wikinomicsia). Esimerkiksi We Are Smarter Than Me (Barry Libert & Jon Spector & Don Tapscott) osoittaa runsain casein, mihin kaikkeen crowdsourcing taipuu.

Niinikäään esimerkiksi Procter & Gamble näyttäytyy Verkkovalta -teoksessa lähinnä ovelana, tytöille suunnattuna tamponimarkkinoijana (beinggirl.com), mutta Wikinomicsissa P&G on ulkoistamassa 40 prosenttia tutkimus- ja tuotekehittelystään mainioine caseineen kuten Innocentive ja Yet2. Lisäksi Verkkovallassa esimerkiksi ihmisten / asiakkaiden maksuton osallistuminen kuitataan aika löyhillä ja puutteellisilla motiiveilla ’yhteisestä’ unohtaen mainita vaikkapa freeconomicsin eli ilmaistalouden ansaintalogiikat ja motiivit.

Verkkovalta -teos antaa hyvät eväät ja jäsennetyn hahmotelman, mitä olisi hyvä huomioida, kun pohtii sosiaalista media oman organisaation kannalta. Niin ikään se toimii maaston kartoittajana alalle aikovalle konsultille. Mutta en kyllä itse lähtisi perustamaan pelkästään tämän kirjan pohjalta korporaatioblogia saati avointa verkkoyhteisöä. Suomessa on ilmestynyt viime aikoina hyviä oppaita mm. korporaatiowikeistä ja -blogeista sekä sosiaalisesta mediasta opetuksessa.

Verkkovoimaa -blogi suosittelee, lievin varauksin, sekä taustoitukseksi tässä arviossa mainittuja muita teoksia.

KARI A. HINTIKKA

Jaikun µmassaexodus asutti Twitterin ja Qaikun

Näyttää siltä, että Jaikun verkostoinvaellus vihdoin huilaa. Kuten on ympäri blogosfääriä todettu, Google ei sitten alkanutkaan kehittää Jaikusta yhtään mitään vaan pikemminkin se alkoi hajota käsiin.

Kari Haakana totesi yhtenä ensimmäisistä 14.12.2008, että on aika siirtyä Twitteriin – ihan ammatillisista syistä. Aivan totta. Kirjoitin itsekin Twitterin eduista ja kohinan merkityksestä ammatillisesti MikroBittin kolumnin 09/02. Julkaistuu täällä myöhemmin.

Haakanan kommentista alkoi kodittomien ja hylättyjen jaikulaisten massaexodus, kuten se ehdittiin ristiä. Mielenkiintoista on verkkovoiman kannalta, miten ihmisjoukot nykyään tosiaan lähtevät hyvinkin nopeasti liikkeelle kollektiivisesti ja aiemmat verkostot alkavat muodostua uudessa palvelussa. Tosin vähitellen järkeä olisi voida portata verkostonsa palvelusta toiseen.

Kari Haakana on tiivistänyt hyvin tuon jouluhyisen verkostoinvaelluksen mittakaavan pääreitteineen. Kymmenet jaikulaiset kotiutuivat Twitteriin, mutta vaellus oli vasta alussa. Viisaimmat tietäjät lähtivät kaukomaille tutkimaan muun muassa pyhän avoimen lähdekoodin Laconican päälle rakennettua Identi.can µkanava-aluetta. Jonkinlainen siirtokunta kyhäytyi Brightkiten liepeille, mutta paikka aiheutti disorientaatiota ja monet eksyivät matkalla.

Pitäisi varmaan kirjoittaa itineraari vaelluksesta. Monet näkivätkin kaikenlaisia hirviöitä ja vaaroja tutun Jaiku -µsuistoalueen ulkopuolella.

Luvattu maa siinsi kuitenkin lähempänä kuin useimmat aavistivat. Kotimaisin voimin tehty, Jaikun konseptia avoimesti hyödyntävä Qaikun tähti alkoi tuikkia taivaanrannassa. Sen tekijä Rohea on kehittänyt muun muassa palvelut Kotikotikki.net, Kuvake.net- ja Mikseri.net – kaikki suosittuja ja toimivia yhteisö- ja verkostopalveluja. Qaikussa tiedetään mitä ollaan tekemässä. Lisäksi tekijät näyttäytyvät jatkuvasti Qaikun striimissä, kehitettävää yms. voi antaa suoraan etc. Meheväinen meininki :)

Vielä epäileville, että kohtuullisen tuore Qaiku sai tänään happotestinsä. Jaikulaisten suosimaa liverapoilua – johon Twitter ei taivu – tehtiin tänään samanaikaisesti ja laajamittaisesti Mediapäiviltä ja Pikseliähkyn .alternative economy cultures -seminaarista. Populaa alkaa olla Qaikussa jo sen verran, että liverapoilun seassa syntyy myös järkevää keskustelua.

Kun tuohon yhdistetään vielä vaikkapa toisaailtainen monipolvinen keskustelu 1-9-90 -säännöstä ja Herran vinkkaamat käytännön kokemukset verkkoyhteisöjen fasilitoinnista, niin voi todeta, että Qaikussa on täysi kohinameno päällä ja sinne heti rekisteröitymään. Ei tarvitse odotella kutsua kuten Jaikussa.

Twitteriin kannattaa toki mennä myös, mutta sen logiikka ja käyttöarvo on ainakin itselleni aika erilainen. Käytän pääasiassa ammatillisesti ulkomaaksi ja seuraan, mitä esm gurut Valdis Krebs, Timothy O’Reilly, Howard Rheingold ja Clay Shirky kohisevat vierailla mailla. Siinä sivussa puffailen Netcrowds -blogiani.